Verivalhe

Luku 4: Kuunvalo (Kaspar, syyskuu 1940)

Kuljen ohi vanhojen käytävien, hienostuneiden kynttilöiden ja vanhan sisustuksen. Käytävät ovat selvästikin käyttämättömiä, mutta silti kauniiksi laitettuja. Sisustus ei ole tältä tai edelliseltäkään vuosikymmeneltä, tuskin edes samalta vuosisadalta. Kynttelikköjen muoto on satojen vuosien takaa. Kaikki tuntuu pysähtyneen, jatkaneen elämäänsä muun maailman kehittyessä omaa tahtiaan. Osa minusta sanoo, että täällä maailma on paljon kauniimpi kuin ulkona. Maailma, joka on säilytetty hieman pysähtyneenä, jotta saapuva kykenee keskittymään jokaiseen hentoon pölyhiukkaseen, jonka kynttilänvalo paljastaa.

Antonio kulkee edelläni. Meidän univormumme eivät kuulu tänne. Tähän paikkaan on onnistuttu taltioimaan menneiden vuosisatojen loistoa, sellaista, jota emme voi enää samanlaisena tavoittaa. Likaiset ja virttyneet pukumme eivät kuulu tähän todellisuuteen. Ne tuntuivat vääriltä jo Rosencranzin pimeillä kaduilla. Minä ja likainen olemukseni kuulumme Rosencranzin muurin toiselle puolelle, laukausten ja kivun maailmaan.

"Tänne", Antonio sanoo ja avaa kelmeässä valossa erottuvan oven, jonka yläreunassa on kuuta ja tähtiä esittäviä, koukeroisia kuvioita. Niitä ei ole lisätty jälkikäteen. Ne kuuluvat tänne. "Me emme voi mennä päätiloihin tämän näköisinä."

Kun astun Antonion avaamasta ovesta sisään, en osaa enää sanoa, monesko ovi se on tältä yöltä. Antonio on avannut jo niin monta. Olen astunut sisään aina vain erilaisiin maailmoihin. Minun ei pitäisi enää yllättyä.

Huone ei ole suuri, sen huomaan heti. Sinne taktisesti asetetut peilit luovat kuitenkin toisenlaisen mielikuvan. Huone on tarkoitettu laittautumiseen. Erotan rekkejä, joilla on näyttäviä pukuja kuin suoraan teatterin puvustusosastolta. Kun kuljetan kättäni silkkisen mekon helmassa, huomaan, etteivät nämä ole teatteripukuja. Ne ovat aitoja ja mitä ilmeisemminkin hirvittävän kalliita.

Huoneessa on kevyt, kelmeä valaistus ja vanhanaikaisia tuoleja sekä peilipöytiä. Näyttämön takainen huone. Jokin, jossa valmistaudutaan suureen tapahtumaan. En ole katsonut Antonioon hämmästykseni keskeltä, ja kun kohtaan hänen kasvonsa jälleen, huomaan lämpimän sävyn hänen ilmeessään. Antonio nauttii siitä, että voi tarjota minulle jotakin uutta.

Hymyilen hänelle varoen ja käännyn yhden peilin puoleen. Valot kiertelevät sitä, luovat teatraalisen kaaren pilaamatta peiliä heijastuksilla. Diivan peili. Istuudun tuolille tiedostaen, ettei minun olisi lainkaan soveliasta tehdä niin. Katson peilistä miestä, jota en ole nähnyt useampaan kuukauteen. Hämmästyksekseni tunnistan itseni vielä peilin tarjoamasta hahmosta.

Hiukseni ovat kasvaneet otsalle. Ruskeat suortuvat roikkuvat likaisina miltei silmille asti, kasvot ovat likaiset ja peruuttamattomasti erilaiset kuin aiemmin. Silmäni ovat säilyttäneet ruskean sävynsä, mutta niiden katseessa on jotakin syvästi väärin. Sota todella muuttaa ihmistä. Olen kadottanut särmäni. Olen pelkästään haalea kuva, rajaton ja kalpea. Näky on vain ja ainoastaan surkea, se ei herätä edes myötätuntoa.

Käännän katseeni pois. Peileihin ei koskaan saisi katsoa liian kauan, sillä peilikuvan katseella on aina vaaransa viedä mukanaan. Käännyn Antonioon päin ja naurahdan, kun huomaan hänen arvioivan katseensa.

"Siitä taitaa olla aika kauan, kun olemme viimeksi näyttäneet ihmisiltä", naurahdan. Antonio nyökkää.

"Olen alusta asti haaveillut näkeväni sinut sellaisena kuin olit ennen sotaa. Pystyisitkö antamaan minulle edes häivähdyksen siitä miehestä?" Antonio nyökkää miesten pukuja kohti.

En usko pystyväni siihen. Tunnen yhä miehen, joka nautti teensä juuri tietyn lämpöisenä, luki iltapäivän lehden tarkalleen neljältä ja arvosteli muiden huonosti asettuvia pukuja illanviettäjäisissä. Miehen, joka rakasti ruusutarhaansa ja pieniä hetkiä, joita vain toiset ihmiset osasivat hänelle tarjota. Elämänkerääjä. Ihminen, joka nautti toisten antamista kokemuksista.