Verivalhe

Luku 17: Murtumapiste (Lucilla, marraskuu 1940)

Posliini särkyy naurettavan helposti. Sitä pitelee kädessään niin varomattomasti, kuvittelee, että siitä voi nauttia teensä vaivatta. Kaikki on niin haurasta. Posliini hajoaa useaksi epäsymmetriseksi säpäleeksi, ja jokin kaikkien niiden palasten epäsymmetrisyydessä saa minut painamaan pääni alas, kastamaan kasvoni kuumiin kyyneliin. En tiedä, olenko surullinen vai pelkästään uupunut. Kuppi on joka tapauksessa särkynyt, enkä halua koota itseäni lattialta. Minusta ei ollut edes pitelemään niin pientä esinettä. Tiesinhän minä, että se menee rikki, jos en varo.

Nostan pääni vasta, kun kuulen Lavinian huutavan. En ole koskaan aiemmin kuullut hänen korottavan ääntään korkeaksi kiljahdukseksi. Kuvittelin, että kaikista maailman elävistä olennoista juuri Lavinia olisi se, joka ei kauhistuisi mistään. Vaikka huutavathan ihmiset muustakin kuin kauhusta ja pelosta, sydämensä vanhimmista tunteista. Minä en ole vieläkään saanut kyllikseni huutamisesta. Aloitin syntyessäni, ja jatkan edelleen, kunnes kurkkuni palaa tuhkaksi ja huutoni kipinöi sen matkassa.

"Lady Lucilla, oletteko te... oletteko te kunnossa?" Lavinian ääni ei ole koskaan kuulostanut tältä. Se on huolesta haparoiva, miltei yhtä särkynyt kuin posliini lattialla. Lavinia ei ole nainen, joka hermostuisi turhasta. Hän on toiminnan ihminen. Hänen äänensä kuuleminen tällaisena tuntuu vääremmältä kuin mikään pitkään aikaan.

"Olen", sanon, mutta itku aaltoilee yhä sisälläni. Kiellän sitä tulemasta. Se toisi mukanaan paljon kaikkea muutakin, jota en osaa pukea sanoiksi.

"Lady, minä siivoan. Te voitte –"

"Ei, ole kiltti. Anna minun tehdä tämä itse. Minä vain... minä..." Itku palaa uutena kuohuna, pyyhältää ylitseni hallitsemattomana.

"Lady..."

Lavinia kumartuu luokseni, kiertää kätensä ympärilleni ja puristaa minua kuten ystävä. En muista, milloin joku olisi koskenut minua siten. Olen aina säilyttänyt etäisen asemani jopa tuttavieni ja ystävien keskuudessa. Lady Lucilla Cartwright ei ole nainen, joka itkisi ja antaisi toisen halata itseään. Kasparkaan ei koskaan osoittanut hellyyttä minua koskaan, koska en sietänyt sitä. Inhoan ajatusta heikkouteen taipumisesta, kannateltavana olemisesta. Ja nyt Lavinia koskee minuun siirtäen kaiken lämpönsä kehooni. En ole koskaan tiennyt tarvitsevani sellaista kosketusta. En tahdo päästää irti siitä.

Puristaudun Laviniaa vasten, annan palvelustyttöni pitää minusta kiinni. Otteessa on jotakin hyvin äidillistä ja suojelevaa. Kosketuksesta tiedän, että Lavinia on osannut odottaa tämän tapahtuvan. Hän on nähnyt minussa särkymisen merkit ja kykenee nyt antamaan minulle lämpöään. Ajatus saa minut itkemään entistä hillitsemättömämmin.

Vasta tunnin jälkeen posliini on siivottu. En saattanut enää koskea siihen, Lavinia keräsi palaset ja vei ne kartanon ulkopuolelle, jonnekin, josta en enää näe niitä. Istun yhä keittiössä, mutta olen saanut koottua itseni lattialta. Tuoli allani on kova ja pitää minut järjissäni. En liiku. Olen itkenyt aivan liikaa ja odotan Laviniaa saapuvaksi. Kenties ensimmäistä kertaa elämässäni aion avata itseni toiselle. En tiedä, pystynkö siihen.

Lavinian katse pyyhkii kaiken turhan minusta. Se ei ole pelkkää sääliä ja huolta, se on myös ymmärrystä, niin syvää, että nöyrryn sen edessä. En voi muutakaan. Kukaan muu ei saisi minua tällaiseksi. Kukaan muu ei ole koskaan nähnyt.

"No niin, lady Lucilla", Lavinia sanoo ja vetää itselleen tuolin minua vastapäätä, "te halusitte keskustella kanssani."

"Ole kiltti, ja kutsu minua vain Lucillaksi edes tämän keskustelun ajan."

"Hyvä on." Ymmärrys ei poistu katseesta. En saa sitä peloteltua pois.

"Minä... Minä en ole aivan varma, miten olen päätynyt tähän." Lavinia ei sano mitään, hän antaa minulle mahdollisuuden koota ajatuksiani. Arvostustani ei voi pukea sanoiksi, ei koristella hopeaan ja kultaan. "Oikeastaan olisi parempi, jos sinä vain kysyisit."