Verivalhe

Luku 6: Kaiut (Kaspar, syyskuu 1940)

 "Kenelle sinä kirjoitat?"

Heleä ääni herättää minut koukeroisten kirjainten labyrintista, palauttaa minut kelmeään valoon. Saan itseni kiinni kirjoittamasta. Minulle on vihdoin annettu paperia ja mustetta, – Noirelle kiitos – joiden avulla olen päässyt lähemmäs sekä itseäni että sitä, ketä ajattelen jaksaakseni.

"Sisarelleni." Se ei ole kaukana totuudesta. En joudu valehtelemaan Antoniolle. Liiallinen epärehellisyys ei edistä yhtäkään ihmissuhdetta. Antonio ymmärtää sanan merkityksen, jos kykenee siihen. Ei ole valehtelua jättää osa merkityksestä riippumaan ilmaan.

"Sisarellesi? Kiinnostavaa", Antonio sanoo ja kumartuu hartioideni ylitse lukeakseen. Käännän paperin toisin päin, vaikka muste ei ole ehtinyt vielä kuivua.

"Anteeksi", Antonio nauraa poistamalla sanan merkityksen keveydellään. "Tietenkään en saisi lukea toisten yksityisiä kirjeitä."

Ei ole muunlaisia kirjeitä. Vain yksityisiä, niin henkilökohtaisia, että siihen voi kuolla.

"Onko sisaresi sinua vanhempi vai nuorempi?"

"Nuorempi."

"Näköisesi?"

"Tavallaan."

Antonio naurahtaa jälleen, istuutuu sängynlaidalle ja ristii jalkansa. Hän on jo riisuutunut meikeistään ja mekostaan, peseytynyt kokonaan. Noire on luvannut minulle saman mahdollisuuden. Paikalla on peseytymistilat, kuunvalo sallii suojateilleen mahdollisuuden lähes normaaliin elämään. Niin normaaliin kuin vainotuille on mahdollista.

Alan miettiä, onko sisareni todella näköiseni. Tuskin. Ehkä meissä on samanlaista hienostunutta kovuutta, sen osaan erottaa piirteidemme keskeltä. Osaan nähdä meidät vain yhdessä, piirteemme sekoittuneena. Hänen yksilöllisyytensä ei aina ole käsite, jonka osaisin repiä irti siitä, mitä olemme yhdessä muodostaneet.

"Ruskeat hiukset, siis? Entä silmät? Sinun ruskeasi?"

Ei. Hänellä ei ole minun silmiäni. Kenelläkään ei ole sellaisia silmiä kuin hänellä. Yösilmät.

"Hänellä ei ole samoja värejä kuin minulla, ei aivan", vastaan, sillä se on lähimpänä totuutta. "Hänen hiuksensa ovat kiharat ja sävyltään punertavammat kuin omani. Silmät taas... Ne ovat tummemmat." Tumminta, syvintä, mitä maailmasta löytyy. Olen kadottanut itseni niiden pyörteisiin jo useita kertoja.

"Sinä taidat välittää hänestä todella. Olen nähnyt sinun kirjoittavan kerran aiemminkin", Antonio sanoo aivan liian kevyesti. Hänellä on yllään puhdas paita ja polvihousut. Vaatteet vain korostavat hänen poikamaista viattomuuttaan. Hän ei ole ihminen, jonka kanssa kykenisin keskustelemaan tästä.

"Niin, meillä on varsin ainutlaatuinen ihmissuhde. Sitä paitsi on pakko kirjoittaa. Aivan pakko. Minun täytyy muistaa, kuka olin ennen kuin pitelin asetta."

Antonio nyökkää. Huomaan haikean välähdyksen hänen silmäkulmissaan. Se katoaa pian pirteyden taa.

"Minä en ole kertaakaan kirjoittanut kotiin."

Aiheen täytyy olla Antoniolle raskas. Hänen biologinen äitinsä miehineen tuskin osaa edes odottaa Antonion ilmoittavan itsestään. Poika palaa, jos on palatakseen.

"Oletko sinä kirjoittanut tänne? Noirelle?"

Vaaleat suortuvat keinahtavat puolelta toiselle, kun Antonio pudistaa päätään.

"Totta puhuen minä en osaa lainkaan ilmaista itseäni sillä tavalla. Sanat eivät varsinaisesti juokse minua pakoon, mutta en vain saa koskaan sanottua sitä, mitä pitäisi. Äidille minulla ei ole sanoja. Noirelle minä... minä en voisi koskaan ilmaista kiitollisuuttani."