William Grindelwald [HP & FB ff)

luku 7. en minä nukkunut

Williamin nk.

Oli mennyt muutama päivä siitä, kun Will oli saanut kuulla Harrylta, Ronilta ja Hermionelta Sirius Mustan syyttömyydestä. Kello oli viisi iltapäivällä, ja tällä hetkellä Will istui risti-istunassa synkän metsän ei-synkän puolen laidalla, muutaman metrin päässä vederajasta. Hän katseli poissaolevana järvelle, jonka pinta jälleen kerran lainehti.

William rakasti vettä. Hän rakasti kaikkea siinä. Sen olemusta, kauneutta, tapaa, jolla korkeiden, syksyisten puiden kuvajaiset heijastuivat sen lasimaisesta pinnasta vähitellen kylmenevien syyspäivien iltoina. Ainoa asia, jota Will rakasti vielä enemmän kuin vettä, oli jää. Hän ei tiennyt miksi. Jokin jäässä oli vain niin... Kaunista.

Hän oikeastaan piti kaikesta luontoon liittyvästä. Ei pelkästään eläimistä, väreistä tai kasveista, vaan myös sen tuoksusta, valaistuksesta ja ikiaikaisesta hiljaisuudesta. Eteenkin tuoksusta. Raikas, puhdas luonnon tuoksu. Mikä voisi olla parempaa?

Will oli uurastanut koko päivän läksyjensä kanssa, ja hän oli rättiväsynyt. Oleskeluhuoneessa oli kuitenkin liikaa melua nukkumiseen, joten hän antoi silmiensä painua kiinni ja asettui makuulle. Hän oli vaihtanut koulukaapunsa luonnonvalkeaan villapaitaan, ja ruskestuvat ruohonkorret pistelivät hellästi Willin selkää paidan läpi.

Hän antoi ajatustensa vaellella vapaasti, ja lopulta ne löysivät tiensä taas kerran -minneppä muuallekkaan- Gellert Grindelwaldiin.

Oliko Grindelwald todella ollut niin paha kuin sanotaan? Will ei halunnut uskoa sitä. Hän halusi uskoa, että tarinoita on paisutettu vuosien mittaan, eikä hänen iso-iso-isänsä olisi todellisuudessa tehnyt puoliakaan niistä teoista, joista huhutaan.

Hän kuitenkin tiesi sen olevan pelkkää toiveajattelua. Grindelwald on tittelinsä veroinen. Koko historian toisiksi Pimein velho.

Tai oli ollut.

Mutta oliko enää?

Yhtäkkiä Williamiin iski kummallinen tuntemus, että hänen täytyisi tavata Grindelwald. Hänen täytyisi mennä Nurmemgardiin, puhua hänelle, vapauttaa hänet. Mutta Willhän oli Tylypahkassa! Hänellä oli koulutus kesken, ja Merlinin Parta, tämähän oli vasta hänen ensimmäinen vuotensa!

Mutta silti, silti hän oli voittanu kolme seitsemän vuotta Tylypahkassa ollutta. Vaikka tämä olikin "hänen ensimmäinen vuotensa".

Vasta nyt totuus iski häneen. Se oikein jysähti, se sysättiin hänen päälleen kuin synkkä sadepilvi. Hän oli voittanut yksitoistavuotiaana kolme seitsemäntoistavuotiasta. Kolme.

...tarvitsiko hän todella Tylypahkaa..?

William räväytti silmänsä auki kauhistuneena siitä, että oli edes ajatellut moista. Totta kai hän tarvitsi Tylypahkaa, hän oli YKSITOISTA.

"Hei Will", Willin takaa kuului, ja hän hätkähti.

Will nousi istumaan, ja takaa tullut hahmo istui hänen viereensä.

"Ai, Hei Theodosian", hän vastasi ja hymyili. "Mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitäisi olla oleskeluhuoneessa?"

"Mitä sinä sitten täällä teet, jos pitäisi kerta olla oleskeluhuoneessa?" Dos kysyi haastavasti, ja kohotti kulmakarvojaansa huvittuneena.

Will naurahti. "Hyvä kysymys! Katson järvelle."

"Ai katsot? Viimeksi kun vilkaisin, sinä nukuit."

"Enkä nukkunut. Silmäni olivat auki."

"Tiesitkö, että ihminen voi nukkua myös silmät auki?" Dos kysyi yhtäkkiä.

"No mutta en minä nukkunut", Will vakuutti vakavana.

"Hyvä on, uskotaan", Do nauroi. Will tönäisi häntä leikkisästi olkapäähän, ja Dos kaatui nauraen kyljelleen.

"Mikäs nyt noin naurattaa?" Will kysyi.

"Sinä!"

"Häh?'

Dos nauroi lisää. "No kun alat niin vakavana selittämään että 'en minä nukkunut'."

"No tavallaan kyllä yritin nukkua", Will sanoi mietteliäänä.

"No miksi silmäsi olivat sitten auki?" Dos kysyi, kun oli saanut naurunsa kuriin.

"Avasin ne."

"No enpä arvannut."

Will naurahti samalla kun Dos nousi maasta takaisin istumaan. "Ajatukseni eksyivät vähän väärille teille", hän selvensi, ja onneksi Dos ei kysynyt aiheesta enempää.

"Voinko kysyä muuten yhtä asiaa?" Will kysyi hetken päästä.

"Toki."

"Jos sinä olet ensiluokkalainen, miten voitte Dennisin kanssa jo tuntea toisenne, kun ette kai ole millään tavalla sukuakaan?"

Dos vilkaisi häntä. "Hyvä kysymys. Yllätyin, että älysit edes kysyä sitä", hän kiusoitteli. "No, minä olen puoliverinen, isäni on velho, ja äitini jästi. Me asumme kuitenkin jästikadulla, ja tutustuin siellä noin seitsemänvuotiaana Coliniin ja Dennisiin, sillä hehän ovat jästisyntyisiä. Viime vuonna Dennis tuli innoissaan kertomaan minulle, että hän pääsi 'johonkin taikakouluun'. No, minähän arvasin heti, mistä oli kyse, ja kerroin hänelle, että minunkin isäni oli ollut siellä, joten luultavasti minäkin menisin. Selitin hänelle, etten ollut kertonut aikaisemmin ettei velhomaailma olisi paljastunut, kun en tiennyt Dennisinkin olevan velho." hän jatkoi nopeasti.

"Aijjaa." Dos oli kertonut koko tarinan niin yksityiskohtaisesti, ettei Will keksinyt mitään mitä kysyä.

"Pitäisikö meidän kohta lähteä jo takaisin linnaan?" Dos kysyi muutaman minuutin kuluttua, kun he olivat jutelleet niitä näitä.

"Mene sinä. Jään tänne vielä hetkeksi", Will vastasi katse järvellä.

"No... Hyvä on", tyttö vastasi vastentahtoisesti. "Älä jää kuitenkaan ulos aikarajan jälkeen."

"En en."

Dos vilautti Willille pienen hymyn, ja lähti kävelemään kohti linnaa. Will katsoi hänen loittonevaa selkäänsä, ja mietti, kuinka paljon tyttö oli muuttunutut. Kun he olivat tavanneet, Dos oli ollut kauhusta kalpea nähdessään Willin. Hän oli ollut pieni ja hiljainen, ja hermostunut Willin seurassa. Nyt he olivat jo niin läheisiä, että Dos pystyi kiusoittelemaan, nauramaan, ja puhumaan aivan rennosti Willin kanssa.

Kumma miten ihmiset voivat muuttua niin nopeasti.

💚-----------------------------------------💚
Noni, nyt oli tällänen vähän lyhyempi luku tällä kertaa. Vähän taustatietoa Dennistä ja Theodosianista, ja Willin vaarallisia mietteitä. Tää oli oikeestaan aika turha luku, mutta tein tän silti.