William Grindelwald [HP & FB ff)

luku 14. Mysteeritalo

Dosin nk.

Tuntui kestävän ikuisuuden, ennen kuin he kuulivat askelia oven takaa. Vilkaistuaan nopeasti toisiaan Will ja Dos säntäsivät hiljaa oven molemmille puolille. Kylmä hiki valui pitkin hänen selkäänsä, kun hän ajatteli mitä tapahtuisi jos he epäonnistuisivat.

Viimein ovi aukesi. Aurorin astuessa sisään Dos syöksähti eteenpäin ja potkaisi tätä nilkkaan. Vartija yritti kaatuessaan lausua loitsua, mutta Will koukkaisi kämmenensä tämän suun eteen ja nappasi sauvan hänen kädestään.

Vartijan silmät kiilsivät raivoisasti, kun hän yritti pyristellä pois Willin ja Dosin otteista. Dos nappasi nopeasti kiven lattialta, ja iski sillä miehen päätä.

Will katsoi kauhistuneena, kun Dosin kädet tahriutuivat verestä.

"E-ei kai hän.. Kuollut?" Will mumisi.

"En usko. Pyörtynyt vain. Mennään!" Dos vastasi ja löhti kohti ovea. Will seurasi perässä vilkaistuaan vielä kerran maassa makaavaan vartijaan.

Dos juoksi pitkin käytävää Will perässään, kun yllättäen kova piipitys kantautui heidän korviinsa. Will vilkaisi ilmeettämänä Dosia.

"He ovat laukaisseet hälytyksen."

Dos nopeutti vauhtiaan, ja mutisi samalla: "Mitä harmia kahdesta ensiluokkalaisesta muka olisi? Tarvitaanko muka oikeasti hälytys?"

Will ei vastannut, vaan nopeutti juoksuaan hänkin. Pian he kuitenkin juoksivat suljetun oven eteen. Käytävä ei enää haarautunut, ja askelet kuuluivat tulevan jo vaarallisen läheltä.

"Voi hitto.." Will mumisi itelleen. Dos kuitenkin oli päättäväisempi.

"Onkohan ovi suojattu loitsulla, vai voiko sen avata, miten sen nyt sanoisi... Jästikeinoin?" hän virkkoi ja vilkaisi vihjaavasti Williin. Tämä kohotti kulmakarvojaan, kun Dos kahmaisi maasta suurehkon kiven.

Will hämmentyi vieläkin enemmän, kun Dos löi kiven täysillä voimillaan oveen. Ovi oli ilmeisesti erittäin vanha, sillä siitä kuului rusahdus. Dos riehaantui ja löi ovea uudelleen. Tällä kertaa yhteen laudoista tuli pitkä halkeama.

Nyt kun Will oli ymmärtänyt periaatteen, hän tarttui lautaan ja veti sitä ulospäin. Dos yllättyi pojan voimista, kun lauta halkesi kovaäänisesti kahtia. Will työnsi käteensä jääneen palan oveen tulleeseen aukkoon, ja väänsi. Toinenkin lauta melkein katkesi, ja katkesi kokonaan kun Will yritti uudelleen.

Aukko oli jo niin suuri, että kun Will ja Dos alkoivat potkia ovea, alempana olevat laudat rikkoutuivat perin helposti, aiheuttaen niin suuren aukon, että he mahtuivat jo siitä läpi. Nopeasti he pujahtivat sisään huoneeseen toivoen, etteivät vartijat katsoisi käytävään ja näkisivät rikkoutunutta ovea.

Huone taisi olla ainoa, joka näytti yhä asumiskelpoiselta. Hetken vilkuiltuaan ympärilleen Dos huomasi jotakin.

"Will! Katso!"

"Häh?"

"Meidän sauvamme!"

Will ryntäsi Dosin osoittaman pöydän ääreen, ja otti sieltä sauvansa helpottuneesti hymyillen. Hän ojensi toisen Dosille. Silloin kuitenkin he kuulivat juoksuaskelia takaansa.

Yksi vartijoista osoitti heitä sauvallaan suoraan heidän takanaan. Kesti muutama sekunti, kun aurori ja William mulkoilivat toisiaan vihoissaan, joka tuntui kestävän minuutteja.

Sitten Will kuitenkin salamannopeasti kahmaisi Dosin käden omaansa. Aika tuntui hidastuvan, kun Dos näki loitsun lentävän heitä kohti. Samalla maailma heidän ympärillään alkoi vääristyä, ja alle sekunneissa Dos tomähti vatsa edellä asvaltille.

Dosilla kesti hetken saada äänensä takaisin. "M-missä me olemme?"

"Ei mitään hajua. Ne kusipäät ottivat reppuni. Voimme olla missä tahansa maailmassa." Vasta nyt Dos tajusi, miten paljon Williä suututti. -ja turhautti.

He eivät ehtineet kuitenkaan edes hengähtää, sillä kadulle astuessaan sinne alkoi ilmiintyä lisää velhoja. Väkijoukon keskellä Nurmengardin aurorit vilkuilivat ympärilleen, mutta Will oli jo pinkaissut juoksuun Dos perässään.

He pujahtivat nopeasti sivukujalle ja sieltä suuresta, tummanvihreästä ovesta, joka jostain syystä oli auki, sisälle taloon.

Talossa oli aivan pimeää. Willin tehtyä 'Valois' -loitsun, huoneen piirteet kuitenkin alkoivat selventyä.

He olivat astuneet koristeelliseen aulaan. Tai ainakin joskus se oli ollut koristeellinen, nyt se lähinnä oli vanha ja ränsistynyt. Will ja Dos vilkaisivat pelokkaina toisiinsa, mutta he kumpikin tiesivät, että takaisin he eivät voineet palata.

Will asteli epävarmoin askelin eteenpäin. Dos kipitti hänen peräänsä vilkuillen ympäriinsä. Lattialaudat narisivat heidän jalkojensa alla.

Pian heidän eteensä avautui portaikko. Portaat kohosivat hetken suoraan eteenpäin, kunnes ne jakautuivat sivuille välitasanteelta. Ehtimättä enemmän epäröimään, lapset astuivat ensimmäiselle portaalle. Ne tuntuivat perin huterilta, mutta he jatkoivat eteenpäin, aina ylös asti.

Ylhäällä oli taas uusi aulan tapainen huone, jonka molemmilla sivuseinillä oli ovia. Suoraan edessä oli suuri ikkuna, joka oli peitetty tummanvioleteilla verhoilla. Kaikkien ovien eteen oli kuitenkin naulattu lauta säpiksi. Kaikkiin paitsi yhteen, jonka alta tuli himmeää, mutta silti olemassaolevaa valoa.

Will vilkaisi häntä ilmeellä, joka selvästi välitti viestin 'mennäänkö?'.

Vaikka Dosia ei oli ikimaailmassakaan huvittanut katsoa, mitä oven takana oli, hän silti seurasi Williä, kun tämä asteli sitä kohti. Will katsoi sitä oudosti, kuin tuo vanha puuovi olisi jotenkin vetänyt häntä puoleensa.

William tarttui kahvaan varovasti, ja ennen kuin hän painoi sen alas, hän katsoi kysyvästi Dosiin. Dos nyökkäsi pienesti, tuijottaen kahvaa.

Will avasi oven.

Mitä kauhistuksia Dos oli odottanutkin, oven takana oli kuitenkin uusi käytävä. Haalean vaaleanpunainen tapetti näytti vanhalta, ovien maali oli irronnut, ja kapeaa käytävää valaisivat ainoastaan vanhat öljylamput. Ovet olivat kuitenkin kaikki ulkonäöstä päätellen avattavissa.

He eivät kuitenkaan menneet mistäkään ovesta, vaan jatkoivat käytävää pitkin kävelyä. Liikkuvat maalaukset paljastivat talon kuuluvan velhoille, jotka toimivista lampuista pätellen yhä asuivat talossa.

Karmivinta kuitenkin oli, kun he törmäsivät suureen maalaukseen, joka esitti naista pikkutytön kanssa. Tyttö kikatteli ja keräili kukkia niityltä, ja nainen katseli hänen touhujaan lempeästi. Williin ja Dosiin vilkaistuaan naisen kasvot kuitenkin vääntyivät irvistykseen.

"Jättäkää tyttäreni rauhaan", maalausnainen tiukkasi. Väristys kulki Dosin selkäpiitä pitkin, kun tytön vilkaistessaan heihin uteliaana hän tajusi, että tämän täytyi olla kuollut. Eihän maalauksella muuten tuollaista persoonaa olisi ollut.

He jatkoivat matkaa. He eivät kuitenkaan ehtineet kauas, kun heidän takaansa kuului pehmeä, kylmä ääni.

"Kas kas. Mitäs meiltä täältä löytyykään?"

Dosin sydän hyppäsi kurkkuun, kun hän näki varjoissa seisovan hahmon kääntyessään ympäri, melkein komapastuen omiin jalkoihinsa. Hahmo otti muutaman askelen eteenpäin, kunnes he näkivät hänen kasvonsa.

🌪---------------------------------------🌪

Hjeh heh heh. Oon ilkeä, tiedän sen.

Oof. Sori että ei oo tullut noin kahteen kuukauteen uutta lukua. Huhhuh. En voi nyt selitellä mistään koulujutuista, eihäm mulla mitään sellasia oo ollu. Muutama koe vaan. Kyllä se tais se inspiraation puute olla. Nyt ollaan kuitenkin päästy tarinassa kohtaan, jossa juoni alkaa enemmän avautua (ehkä) joten yritän nyt tehä edes pari lukua kuussa. Vähintään.

Sanoja 887
(Ei loppuhöpinää)