Bleeding love//IN FINNISH

Chapter five

En ole uskoa silmiäni. Hän todella seisoo tuossa. Aivan sama Cody kuin vuosi sitten. Hän ei ole muuttunut yhtään. Ei niin tippaakaan. Kaikki muistot tulevat takaisin. Aivan kaikki. En halua muistaa niitä, mutta en voi sille mitään, että ne tulevat hirveällä rytinällä mieleeni takaisin.

Peruutan ulko-ovelle ja kokeilen sitä. Se on lukossa. Kiroan itsekseni ja rupean kaivamaan taskujani. Ei mene onneksi montaa sekuntia, ennen kuin löydän avaimen, mutta samalla Cody on tullut lähemmäksi.

"Isabella." Hän sanoo paljon kovemmin ja jäädyn paikalleni. Hänen äänensä saa minut särkymään. Samaan aikaan se saa minut kuitenkin muistamaan, kuinka hulluna olin tuohon poikaan. Kuinka annoin hänelle sydämeni, mutta hän vain leikki sillä. Hän talloi sydämeni ja viimein minä olen päässyt hänestä yli. Ja entä nyt? Hän palaa takaisin ja uhkaa tuhota minut uudelleen.

"Ei", kuiskaan hiljaa ja työnnän avaimen reikään. En kerkiä kääntää avainta, kun tunnen käden oman käteni päällä. Codyn kosketus on aina tuntunut niin ihmeelliseltä ja tuntuu edelleen. Lyön hänen kätensä kuitenkin nopeasti pois oman käteni päältä ja saan oven auki.

"Isabella kuuntele minua."

"Ei. Sinulla ei ole mitään oikeutta olla täällä. Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla minun pihalleni. Ole kiltti ja lähde. Lähde koko kaupungista. En halua enää nähdä sinua." Sihisen hänelle kuin käärme ja pamautan oven hänen nenän edessään kiinni. Hengitän syvään ja yritän parhaani mukaan estää kyyneleet.

"Iz?" Kuuluu puolestaan veljeni huuto ja joudun kokoamaan kaikki voimani yhteen, että en huolestuttaisi veljeäni. Vaikka Cody onkin täysi mulkku, niin en halua veljeni enää käyvän hänen kimppuunsa. Eihän sitä tiedä, että lähteekö Cody nyt. Ehkä hän oli vain viikonloppuna käymässä. Ihan turha huolestuttaa Brody tämän takia.

"Niin?"

"Tulitps sinä myöhään." Brody toteaa ja tulee keittiöstä eteiseen. Hän katsoo minua päästä varpaisiin ja minä toivon, että hän ei näe minun lävitseni. Brody tuntee minut niin hyvin, mutta nyt hän ei saa nähdä miten paha minulla on olla. "Onko sinulla nälkä?"

"Ei. Minua väsyttää aivan hirveästi ja huomenna on töitä. Pitänee siis mennä tästä nukkumaan. Hyvää yötä", sanon ja livahdan nopeasti yläkertaan. Huokaisen vasta silloin kun olen turvallisesti huoneessani.

Lasken kassin lattialle ja kävelen suoraan sängylleni. Hautaan pään sänkyyn, jotta itkuni ei vaan kuuluisi tästä muualle. Kaikki tämän vuoden aikana tehty työ on ollut täysin turhaa. En voi edes uskoa, että kuvittelin sen ruusun tarkoittavan mitään muuta. Tottakai Cody jätti sen lokerooni.

Minä vaan ihan oikeasti luulin, että hän ei enää koskaan palaisi. Hän lähti ja luulin, että tämä on ohi. Luulin, että Cody ei enää koskaan palaa Bloomingtoniin. Luulin ilmeisesti väärin. Hän näytti nimittäin täysin elävältä.

Itkuni yltyy ennestään ja kyyneleet valuvat sängylleni. Pyyhin niitä pois kasvoiltani ja yritän ryhdistäytyä. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Mikään ei tule enää olemaan helppoa. Ei ainakaan niin kauaa, kun Cody on täällä.

-

Olisi voinut luulla, että työt piristäisi minua. Olen Emman kanssa töissä ja kahvilassakin on rauhallista. Se ei vie joka tapauskessa Codya pois mielestäni. Tiedän, että minun on pakko saada puhua tästä jonkun kanssa ja se joku olisi Emma. En haluaisi kertoa kenellekään, mutta en yksinkertaisesti voi pitää tätä kaikkea sisälläni ja olla hiljaa.

Kahvilassa ei ole paljoa porukkaa, joten pääseen taakse vähäksi aikaa. Istahdan uudelle sohvalle, jonka Emman isä hankki tänne pari kuukautta sitten. Hän osti sen ihan uutena ja näyttää edelleen siltä, että voisi olla kaupassa. Olen monta kertaa meinannut nukahtaa tähän.