tähdenlentoja aamuyöllä

I

Valkoisen paperin uurteet muuttuivat yksi toisensa jälkeen mustiksi, kun lyijykynäni piirsi paperille tarkoin harkittuja viivoja. Viereisellä sivulla oli taululta kopioidut muistiinpanot, joiden olisi pitänyt jatkua monta sivua eteenpäin. Alitajuntani nyt vain oli saanut vallan ja annoin keskittymiseni herpaantua. Sitä tapahtui nykyään aivan liian usein ja havahdun aina johonkin pieneen tekijään, kuten yskäisyyn.

Tarkensin katseeni vihkoon ja tuttuun tapaan huomasin hahmotelleeni pojan kasvot.
Mutta tällä kertaa pojan kasvoissa oli jotakin uutta.
Selasin vihkoni sivuja taaksepäin ja katsoin edellisiä piirustuksiani.
Ne olivat kaikki täsmälleen samanlaisia. Silti nyt piirtämäni poika näytti hieman erilaiselta, hänen ilmeensä näyttivät erilaiselta. En vain tuntunut saavan siitä kiinni.

"Mlle Chamilon?"

Kohotin katseeni ja kohtasin ranskan professorin äkäisen katseen. 
"Vous avez un probléme?"
"Non, monsieur. Mes excuses", vastasin sujuvalla ranskalla ja käänsin vihkoni takaisin tämän tunnin muistiinpanoihin kasvot punertaen.
"Aion opettaa teitä niin kauan, kunnes henki keuhkoissani ei enää pihise. Yhteinen aikamme ei riitä loputtomiin, joten olisin erittäin otettu, jos jaksaisitte tämän 75 minuuttia keskittyä luentooni."
Nyökkäsin miltei huomaamattomasti ja painuin mahdollisimman alas tuolillani. Puna kasvoillani levisi pitkin kaulaani.
Tämä oli jo toinen kerta, kun professori Leblanc oli joutunut keskeyttämään saarnansa milloin mistäkin taivutusmuodosta takiani.

"Alors continuons", professori Leblanc tuhahti ja loi minuun vielä kerran loukkaantuneen katseen.

Maineeni ranskan professorin suosikkioppilaana päättyi ihan varmasti tähän.
Olin alun perin ottanut ranskan syventävän kurssin ihan vain siksi, että se on toinen äidinkieleni ja saisin siitä helposti luokan parhaat arvosanat. Taisi sekin nyt kääntyä päälaelleen.

Tunnin jälkeen professori Leblanc pyysi minua jäämään luokkaan, kun muut lähtivät kuka mihinkin koulupäivän jälkeen.
Vedin syvää henkeä ja käännyin kohtamaan tähän asti noloimman tilanteeni suosikkiprofessorini kanssa.

Olin hiljainen, yleensä yksin muiden sekaan piiloutuneena viihtyvä tyttö. Näin vältin kaikki kiusalliset yhteenvedot ja puhuin muille ainoastaan luennoilla, jos oli vuoroni esittää työni.
Oikeastaan minut tunnettiin koko yliopiston hiljaisimpana tyttönä, jota ei koskaan kutsuttu mihinkään bileisiin tai lounastreffeille McDonaldsiin. Ei, korjaan, minua ei edes tunnettu täällä.
Ja hyvä niin. Tekisin itsestäni vain oman elämäni pellen ja alitajuntani ei jättäisi minua enää koskaan rauhaan.

Kävin seisomaan mahdollisimman kauas vanhasta professorista, mutta en antanut hänen kuitenkaan huomata miten epämukavalta tämä minusta tuntuu.

"Olet yksi parhaista oppilaistani koskaan, Eleonora. Olen etuoikeutettu saadessani sinut kurssilleni, mutta jotta nauttisit tästä kokemuksesta yhtä paljon kuin arvosanasi kertovat, sinun kannattaisi keskittyä tunneilla. Olen viime aikoina seurannut työskentelyäsi ja näytät joka tunti enemmän ja enemmän hämmentyneemmältä, kun palaat takaisin todellisuuteen ajatuksistasi. Onko sinulla kaikki hyvin? Painaako mieltäsi jokin?"

Hämmennyin professorin kommentista, enkä hetkeen osannut vastata mitään. Pitäisikö minun kertoa hänelle, miten vajosin omiin ajatuksiini nykyään lähes jokaisella tunnilla, kun saavutin tietyn rauhallisen ja seesteisen tunteen ja aloin näkemään harhoja? Pitäisikö hän minua täysin vajaaälyisenä?

"Öh, kaikki on hyvin. Minulla on vain viimeaikoina ollut paljon hommia ja se on vienyt paljon tilaa keskittymisestäni."

Mitä ihmettä sinä oikein selität?!