kylmäverinen

Luku 17. musta Cadillac

67 päivää ennen

Minulla ei ole hajuakaan mitä kello on, mutta on tullut jo pimeää. Luultavasti ollaan menty jo puolenyön ohi ja vaihdettu päivää. Kuitenkin arvioisin kellon olevan vasta 1 tai 2. Katulamput syttyivät arviolta 5 tuntia sitten ja aurinko laski 4 tuntia sitten. Uskon siis, että arvaukseni osuu aika lähelle todellisuutta.

Kävelemme soratiellä noin kolmatta tuntia putkeen. Tie oli sitä ennen asfalttia. Kaikki ovat hiljaa. Minä, Ellie, Eldon ja Ellien sisko, joka esitteli itsensä Scarlet Hillsiksi. En aluksi käsittänyt miten Scarlet voi olla Hills, vaikka Ellie on Tremblay, mutta kuulemani mukaan he eivät ole biologisesti mitään sukua toisilleen. Heidän vanhempansa vain päätyivät yhteen pari vuotta sitten.

Vilkaisen Ellietä, joka kävelee minusta katsottuna takaoikealla. Olen antanut hänelle takkini pari tuntia sitten, kun ilma viileni ja hänelle tuli kylmä. Ase on yhä sen povitaskussa, mutta toivon ettei hän huomaa sitä. Metsästysveitsi lepää pimeyden ansiosta kenenkään huomaamatta tupeessa lanteillani. Takki ei ole kuitenkaan suojaamassa sen näkyvyyttä, kun aurinko taas nousee.

Eldon ja Scarlet ovat jääneet hieman jälkeen. Eldonin käsi on kiertynyt Scarletin vyötärolle. Scarletin käsi lepää Eldonin harteilla. He ovat juuri sellainen söpö parisuhde goals, jotka ei vain pääse metriä kauemmas toisistaan. Minun ja Ellien välissä on arviolta kaksi metriä ja kuusikymmentä senttiä.

"Hei tuolla on auto!" Eldon huudahtaa ja osoittaa eteen.

Käännymme kaikki katsomaan Eldonin osoittamaan suuntaan. Tienvarteen on pysäköity musta Cadillac. Vanha jenkkiauto näyttää olevan loistavassa kunnossa ja vielä ihan hetki sitten pesty. Auton omistajaa ei näy lähistöllä.

"Yrittäkää te saada ovet auki ja etsikää onko siellä jotain syötävää. Käyn katsomassa onko auton omistaja lähistöllä." Tarkistan huomaamattomasti, että veitseni tosiaan on tupeessa. Se tulee automaatiolla.

Katselen vielä, kun muut kolme menevät Cadillacin luo ja alkavat koettamaan etuovea, ennen kuin katoan pimeään metsään.

Metsä on ryteikköistä ja siellä on vaikea kulkea sujuvasti. Näen korkeintaan kolmen metrin päähän, mikä vain hankaloittaa tilannetta. Kuulen vielä noin viiden minuutin ajan muiden puheen äänen, mutta sitten sekin lakkaa kuulumasta ja metsään laskeutuu syvä hiljaisuus.

Ehdin kulkea vain arviolta vartin, kun hiljaisuudessa kuuluu muutakin kuin omat askeleeni. Kuulen kännykän. Joku näppäilee sitä ja siitä kuuluu hiljainen ääni. Kännykän omistaja ei ole siis kaukana. Tarkkailen ympärilleni. Silmäni ovat tottuneet jo hyvin pimeään, joten näen jo noin kymmenen metrinkin päähän.

Kivellä arviolta kuuden metrin päässä istuu noin 40 vuotias mies. Kävelen ääneti lähemmäs tuota. Hän on selkä minuun päin ja kirjoittaa pitkää tekstiä kännykkänsä viestikenttään. Hänen ruskeat hiuksensa erottuvat likaisina ja rasvaisina pimeydestä huolimatta. Mies on todella roteva ja pystyisi varmasti leikiten tappamaan minut, jos huomaisi minut ennen kuin se on liian myöhäistä.

En huomannut edes ottaneeni veistä esiin, mutta painan sen tiukasti miehen kaulaa vasten. Myönnän, että mies pelottaa minua ja on yhä minulle uhka, joten viillän tuon kaulan auki, ennen kuin mies edes ehtii tajuta mitä tapahtuu.

Mies kaatuu maahan kyljelleen ja hänen alleen alkaa muodostua laaja verilammikko mistä suurin osa imeytyy heti maahan. Mies hengittää vielä hetken ja jopa hapuilee hieman kännykkäänsä. Vain parinkymmenen sekunnin kuluttua mies kuitenkin lopettaa hengittämisen ja kuolee.

Nappaan tuon puhelimen maasta ja kaivelen miehen taskuja. Löydän tienvarressa olleen Cadillacin avaimet ja jotain turhanpäiväisiä paperilappuja.

Lähden verinen veitsi oikeassa kädessä ja hieman veriset auton avaimet ja kännykkä kädessä takaisin muiden luo. Käteni ovat ihan veressä. Pyrin olemaan koskematta mihinkään niillä, jotta ruumis olisi mahdollisimman vaikea löytää.