kylmäverinen

Luku 12. sinäkin brutukseni

94 päivää ennen

Istun kahvilan nurkkapöydässä. Katselen vieressäni istuvaa Ellietä tuon katsoessa minua. Silitän tuon hiuksia. Ellie hymyilee onnellisesti. Minäkin yritän hymyillä, mutta onnistun luomaan kasvoilleni vain pienen virneen. Tämä on jo kolmas kerta, kun istumme kaksin pienen kahvilan nurkassa.

Ellie painaa huulensa huulilleni suudelmaan, mutta irrottautuu jo parin sekunnin kuluttua. Tuo hymyilee jälleen. Haluan hänen tekevän sen uudestaan, mutta turha toivo.

Muodostan virnistäen huulillani sanan: "Pelkuri."

Ellie pyöräyttää silmiään ja muodostaa huvittuneena huulillaan sanat: "Näet vielä."

Minä virnistän ja Ellie hymyilee huvittuneena.

"Minun pitäisi mennä." Ellie sanoo ja heittää flanellisen takkinsa harteilleen. "Nähdäänkö vielä joku päivä?" Tuo hymyilee.

"Käykö viikonloppuna?" Nojaan selkänojaani.

Ellie nostaa punaiset hiuksensa takin alta näkyviin hymyillen. "Nähdään silloin."

Ellie lähtee kahvilasta ja jään katsomaan tuon perään virnistäen. Eldon lähtee kassansa takaa hakemaan pöytiin jätettyjä astioita. Nousen lähteäkseni juuri, kun Eldon tulee hymyillen hakemaan astiat pöydästämme. En jää odottamaan järkevän keskustelun syntymistä vaan lähden ovesta pihalle.

Kuulin, että Fritzin äiti- Harveyn vaimo- Luciana Woltter on tänään liikkeellä lähellä poikansa murhapaikkaa. Hänet on saatava hengiltä ja nyt on hyvä tilaisuus. Tilanteesta tekee vaikeampaa poliisien välitön läsnäolo, mutta uskon että saan Lucianan huijattua jonnekin ilman poliiseja.

Koitan povitaskuani varmistaakseni, että ase on siellä ja se on. Kadut tulvivat ihmisiä vielä tähän aikaan päivästä. Lapset leikkivät viereisessä puistossa kyllästyneiden vanhempien vahtiessa puiston penkiltä. Kukaan ei kiinnitä huomiota minuun, onneksi.

Kauempana näkyy poliisiauto. Lähden kävelemään sitä kohti. Kaksi rotevaa poliisia nojaa autoonsa ase vyöllä valmiina. Auton takana näkyy kuja, josta Frinzin ruumis oltiin löydetty. Kujalle pääsy on estetty poliisien keltaisella nauhalla.

Juuri sopivasti tavalliselta kansalta suljetulla kujalla kävelee Luciana Woltter korkokengät kopisten maan pintaa vasten. Hänellä on vaaleat olkapäille ulottuvat hiukset, jotka on aseteltu näyttämään paksuilta. Luciana on pukeutunut siististi, kuin olisi menossa oikeudenkäyntiin. Hän ei itke poikansa perään. Ei edes sure.

Nostan punaisen arabihuivin niin että vain silmäni näkyvät. Käytän väkijoukkoa hyväkseni ja livahdan kenenkään huomaamatta kujalle. Pysyttelen varjoissa, kun vedän aseen taskustani. Vilkaisen poliiseja, jotka juoruavat päivän tapahtumista berliininmunkkien kanssa. He eivät huomanneet minua.

Kävelen kenenkään huomaamatta Lucianan taakse ja painan aseen tuon ohimoa vasten. "Älä yritä huutaa apua." Kuiskaan tuon korvaan ja nainen tekee työtä käskettyä. "Anna lompakkosi." Luciana kaivaa tärisevin käsin mustan nahkaisen lompakkonsa. Otan rahat ja annan itse lompakon tippua maahan.

Peräännyn taas pari askelta taaksepäin ja painan aseen piipun tuon takaraivoon. "Tiedätkö kuka olen?" Kysyn madaltaen ääntäni toistamiseen. Luciana pudistaa täristen päätään hieman. Vedän liipaisimesta ja katson kun Lucianan ruumis kaatuu maahan ihan niin kuin poikansakin. "Sinäkin brutukseni." Murahdan.

Poliisit ovat alkaneet juosta minua kohti ja minä heitä pakoon. He saavuttavat minua, mutta olen yhä nopeampi. Heillä oli vain varaslähtö. Muistan verkkoaidan kujan päässä. En ole kiipeämässä sitä nyt, kun poliisit ovat lähempänä kuin viimeksi. Viimeksi muutenkin sain jo osuman luodista. Nyt pääsisin varmasti hengestäni.

Astun aution talon ovesta sisään ja paiskaan oven lukkoon takanani. Alan hädissäni etsiä hyvää ikkunaa tai takaovea mistä pääsen ulos toiselle kadulle. Kaikkialla on likaista ja haisee alkoholi. Poliisit hakkaavat ovea ja huutelevat. Haistattelen niille ajatuksissani.

Näen keittiön lattialla lasinsiruja, joten siellä on pakko olla ikkuna, joka on vielä rikottu puolestani. Juoksen sinne ja kiipeän rikkoutuneesta ikkunasta ulos. Soluttaudun väkijoukkoon ja lasken arabihuivin kasvoiltani.