kylmäverinen

Luku 22. ruumishuone

46 päivää ennen

Seison muiden ihmisten keskellä. Kaikki ovat pukeutuneet hyvin. Miehillä on puvut ja naisilla jonkinlaiset mekot. Suurin osa naisten asuista ovat ihonmyötäisiä ja värit ovat kalliita. Veren- ja viininpunainen ovat suosittuja, sekä vahvana kakkosena tulee tummansiniset ja -vihreät. Jono kulkee kohti kartanoa suht nopeasti ja tasaista vauhtia. Joskus näkee, kun joudutan käännyttämään takaisin koteihinsa pettyneen näköisiä pareja, sekä yksinäisiä keski-ikäisiä miehiä.

Edessäni oleva pariskunta päästetään sisään ja nainen melkein kirkaisee onnesta. Hän on luultavasti ensimmäistä kertaa Woltterin juhlissa. Tai lähinnä nämä ovat tapaamisia mafiosojen ja muiden hämärähommiin ryhtyneiden merkittävien hahmojen välillä.

Roteva mies katsoo minua päästä varpaisiin. Minulla on ylläni De La Chapellen puku minkä näin useissa kuvissa tuon asunnon hyllyilä. Olen laittanut hiukseni geelillä taakse, mutta muutama hiussuortuva on valunut otsalleni tyylikkäästi juuri niin kuin De La Chapellella valokuvissaan. Silmieni edessä on mustat aurinkolasit. Olen omasta mielestäni onnistunut hyvin jäljittelemään De La Chapellea.

"Nimi?" Mies kysyy ja tutkii jo valmiiksi listaa.

"De La Chapelle. Fortunato De La Chapelle." Vastaan itsevarmalla äänellä.

Mies tutkii nimilistaansa ja ilmeisesti löytää oikean nimen. Hän kääntää arvioivan katseensa takaisin minuun. Pienen hetken jälkeen mies myöntyy ja päästää minut sisään.

Sisällä on kaunista. Kaikki huonekalut ovat siistejä ja juuri siellä missä pitää. Tila on avara ja toisella seinällä on koko seinän mittainen ikkuna, josta näkee merelle. Korkealla katossa on kaunis kattokruunu.

Kävelen ihmisten seassa yhä syvemmälle ja syvemmälle. Minun tulee löytää Harvey Woltter ennen kuin joku tajuaa etten ole se kuka väitän olevani ja se hetki voi käydä hyvinkin nopeasti. Käännyn käytävälle, jossa maleksii muutama miesten keskusteluilta hylätty nainen. Kävelen heidän ohitseen yhtäkään vilkaisematta.

Avaan yhden käytävän ovista, mutta se on vain tyhjä toimistotila. Siirryn seuraavalle ovelle ja katson siitäkin sisään. Sekin osoittautuu samanlaiseksi toimistotilaksi. Samanlaisia on vielä viitisen kappaletta.

Yksi ovista on kuitenkin lukittu. Otan taskustani hiuspinnin, jonka olin poiminut maasta pari päivää sitten. Upotan hiuspinnin lukkoon ja koetan saada ovea auki.

Kaksi miesääntä lähestyvät minua. Sörkin yhä lukkoa. Miesten tummat varjot pistävät näkyviin kulman takaa. Lukko ei vieläkään aukea. Toisen miehen kenkä pilkistää kulman takaa. Olen sisällä huoneessa. Lukko antoi myötä ja pääsin piiloon ajoissa.

Kuuntelen kun miesten askeleet ja äänet tulevat oven luo. Toinen heistä oli ilmeisesti kuullut minut ja hän koettaa nyt oven kahvaa. En ehtinyt lukita lukkoa, mutta painan ovea kiinni kaikella voimalla.

"Siinä näet, se on yhä lukossa." Toinen mies murahtaa kahvaa koettaneelle.

Miesten askeleet jatkavat matkaansa yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes ne häviävät kokonaan ja huokaisen helpotuksesta. Nojaan selkääni ovea vasten tiedostaen oman hengitykseni.

Katson ympärille huoneessa johon olin tullut. Tilassa on isoja arkkupakastimia ja paareja muistuttavia pöytiä joiden päällä on valkoiset kankaat. Kävelen lähemmäs pöytiä. Huoneessa on pistävä haju, mikä ei kuitenkaan vallitse käytävillä.

Nostan yhtä valkoista kangasta. Kankaan alta paljastuu naisen pää. Ruskeat hiukset ovat aseteltu siististi paikoilleen. Naisen iho on kalman valkea. Silmät ovat asetettu kiinni kuin nukkuvalla, mutta huulet ovat raollaan. Lasken kankaan takaisin ruumiin päälle.

Jos jokaisen kankaan alla on ruumis, onko myös pakastimissa samanlaisia. Kävelen lähimmän valkoisen arkkupakastimen luo ja avaan sen kannen. Arviolta 14 vuotiaan vaaleahiuksisen pojan ruumis on täynnä pientä jäistä kidettä. Suljen pakastimen. Koko huone on täynnä ruumiita. Koko huone on ikäänkuin Harvey Woltterin henkilökohtainen ruumishuone.