"Minun pitää kertoo sulle jotain" sanon. "Enkä todellakaan tiedä että miten sä voit reagoida tähän" jatkan ja nielaisen vaivaantuneena.
Poika kohottaa toista kulmaansa odottavasti.
"Sano vain" hän rohkaisee.
"Mi-minä olen r-raskaana" saan lopulta s...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
~ IRIS ~
Raskausviikko 36. Ei enää kauaa ole raskautta jäljellä. Vatsani on jo todella suuri, enkä usko että se enää paljoa kasvaa.
Eilen oli viimeinen päivä koulussa. Lakkiaiseni olivat aika pienet, vaikka pidimme Nooran kanssa yhteiset. Siellä oli vain Noora, Oliver, Sebu, Teemu, Kasper ja joitain muitakin Nooran frendejä.
On siis selvää, että niissä juhlissa juotiin. Ja juotiin paljon. Minähän en tietenkään juonut, mutta muut joivat minunkin edestäni. Varsinkin Oliver. Olen tällä hetkellä siis ainoa meistä, joka on hereillä kun muut nukkuvat vielä krapulaansa pois.
Kun kello lähenee kolmea, minun on pakko mennä herättämään Oliver.
"Huomenta" tervehdin ja kapuan hänen viereensä sängylle.
Kuulen Oliverin vsin mumisevan jotain epämääräistä, joten päätän jatkaa.
"Hei, olis vähän niinku pakko alkaa herätä. Meillä on se asuntonäyttö kahen tunnin päästä" kerron, ja siinä samassa Oliver avaa silmänsä.
"Mitä vittua? Onko se jo tänään?" hän henkäisee ja nousee istumaan nopeasti.
Naurahdan hänen reaktiolleen, mutta vastaan hänelle myöntävästi. "Kyllä se on tänään. Joten jos haluat ennen sitä käydä suihkussa, ja syödä jotain, sinun on pakko nousta" kerron hänelle ja annan suukon hänen poskelleen, noustessani ylös istumaan.
Hän murahtaa, mutta lähtee kuitenkin suihkuun. Itse lähden alakertaan, ja yritän olla herättämättä Oliverin isää. Hän on oikeasti ihan kamala. Jos hän edes sattumalta heräisi kun olemme täällä, saisimme heti kunnon lähdön. On siis oltava ihan hiljaa, ja pysyä poissa hänen silmistään.
Meidän on oikeasti pakko saada se asunto. Minuthan siis potkittiin pihalle kotoa, kun minun oli pakko myöntää heille olevani raskaana. Sen jälkeen olen asustellut pääosin Nooralla, ja joskus täällä hiippaillut.
***
Asuntonäyttö meni hyvin. Asunto oli ihana, ja sopivan hintainenkin meille. Sovimme jo alustavasti sen omistajan kanssa, että saamme sen. Menemme huomenna vielä täyttämään paperit, ja sitten asunto on meidän.
Oliverhan sai sen työpaikan. Hänen työt alkaa ensi viikolla, ja se työpaikka on lähellä sitä tulevaa asuntoamme. Siinä lähellä on myös muutamia ruokakauppoja, joka on myös plussaa.
Olemme hankkineet jo miltei kaiken, mitä tarvitsemme. Pinnasänky, hoitopöytä, vauvan vaatteita ja kaikkea muuta on meillä jo varastossa odottamassa. Uskon tämän kaiken menevän hyvin.
Teen itselleni iltapalaa, ja lauleskelen samalla Nooran kaiuttimista kumpuavaa musiikkia. Hän on itse tällä hetkellä suihkussa, mutta hänen lisäkseen täällä ei ole ketään muuta. Voin siis ihan rennosti laulaa ja tanssia biisin mukana.
Iltapalan syötyäni, teen iltatoimeni ja sammutan musiikin. Nooran tultua vihdoin suihkusta, me pinumme pehkuihin.
***
"Odotetaan vielä hetki. Olen varma että hän tulee kohta" sanon tulevalle vuokranantajalleni ja lähetän Oliverille jo tuhannennen viestin.
Sovimme tulevamme tänne asunnolle erikseen, mutta vaikka olemme odotelleetkin jo yli kymmenen minuuttia, häntä ei ole näkynyt.
Minua oikeasti suututtaa. Jos Oliver ei pian saavu paikalle, en välttämättä saa asuntoa. Hänhän se palkkaa saava osapuoli on. Huokaisen.
"Oikeasti olen niin pahoillani. Ei ole Oliverin tapaista myöhästy-... " lauseeni jää kesken, sillä tunnen kipua.
Ähkäisen, ja huomaan housujeni kastuvan. Ei helvetin perkele. Ei nyt!
Paavo niminen vuokranantaja katsoo minua huolestuneena.
"Oletko okei?" hän kysyy.
Pudistan päätäni nopeasti. "Minusta tuntuu, että lapsiveteni tuli juuri" huokaisen ja näpyttelen puhelintani.
Koska Oliverista ei ole kuulunut mitään koko aamuna, päätän soittaa nopeasti Nooralle. Hän vastaa heti, ja selitän hänelle tilanteen, tuntien kyyneleen valuvan poskelleni. Hän sanoo, että tulee sairaalaan mahdollisimman pian.
Mietin pääni puhki, että miten pääsen sairaalaan. Noorallahan ei ole autoa, joten hän ei luonnollisestikkaan voi hakea minua. Punnitsen vaihtoehtojani, ja päädyn huultani purren soittamaan Joelille. En ole puhunut hänelle lähemmäs kuukauteen. Tiedän että tämä tilanne on hänelle aika outo.
Puhelin tuuttaa muutaman kerran, kunnes Joel vastaa. Aloitan heti puhumisen.
"Minä tiedän että emme ole viime aikoina olleet kovin tekemisissä. Olet kuitenkin tällä hetkellä ainoa toivoni. En tiennyt kenelle muulle voisin soittaa" sanon itkua pidättellen. Luulen kuitenkin että sen kuulee äänestäni.
"Hei hei, relaa vähä. Kerro ihan rauhasa mitä on tapahtunu" kuulen Joelin rauhallisen äänen.
Vedän syvään henkeä, ja kerron tilanteeni.
"Niin voisitko nakata mut sairaalalle? Ja voisitko mitenkään tuoda minulle vaihto housuja. Ihan minkälaiset vaan kelpaa" kysyn lopulta, ja odotan vastausta jännittyneenä
"Tottakai minä voin. Kerro vain osote, niin tulen sinne" Joel vastaa ja huokaisen helpotuksesta.
Kerron hänelle osoitteen, ja suljemme puhelun.
Tämä on niin minun tuuriani. Vain minulle voi käydä näin. Ja sitä paitsi. Olen vasta 36 raskausviikolla, eihän sen lapsen vielä pitäisi syntyä! Laskettuuna aikaankin on vielä aikaa.
"Jos nyt tehdään niin, että kirjoitetaan tämä sopimus joku toinen päivä" hän sanoo. "Ja tuolla vessan kaapissa on yksi pyyhe, niin voit hakea sen, ja kuivata itseäsi hieman. Sehän on kohta muutenkin sinun" hän jatkaa.
Hymyilen hänelle helpottuneena, ja kipitän vessaan. Kuivaan housujani pyyhkeellä. Eihän niistä ihan kuivia saanut, mutta paremmat muutenkin.
Palaan takaisin asunnon keittiöön, ja kuivaan penkin, jooka oli tietenkin myös kastunut. Sen tehtyäni sujautan pyyhkeen laukkuuni.
"Isot kiitokset teille. Olen pahoillani kaikesta tästä sekamelskasta" sanon vielä Paavolle, joka nyökkää.
Sen koommin mitään muuta sanomatta viiletän ulos asunnosta.
