And Under The Stars

27. Nyt se kaikki on ohi..

KIITOS KAIKILLE YLI 1K LUKUKERTOJA <3
(jos haluat lisä tunnelmaa tähän lukuun, voit laittaa taustalle soimaan "All Time Low - Kurt Hugo Schneider, Sam Tsui, Casey Breves"

Kävelimme vielä vähän matkaa ja saavuimme ovelleni. Avasin oven jälleen vanhalla avaimella, jonka sain kun 18 vuotiaana ostin tämän talon. Menimme sisälle, jonka jälkeen kävelin tuolle kaapille jossa tavarani oli. Otin kaapista jonkun vanhan säkin johon aloin sitten Aleksin kanssa laittamaan vaatteita, jotka viemme uffille. Niitä oli aika paljon, mutta ainakin nyt saa muut hyväkuntoisia vaatteita paljon. enhän minä niitä mihinkään tarvitse. Onneksi Aleksi oli mukana, sillä tätä hommaa en olisi saanut yksin tehtyä.

Jonkin ajan päästä olimme saaneet kaikki vaatteet tuohon säkkiin. Sen jälkeen hain laukkuni ja laitoin muut tavarat kaapista sinne. Ainiin se kaverini kuva on olohuoneen pöydällä, meinasin unohtaa. Menen olohuoneeseen ja nostan kuvan pöydältä. Katson sitä hetken ja alan itkeä.

2 vuotta sitten:
Puhelimeni soi keskellä yötä, johon heräsin. Nostin puhelimeni pöydältä, tuntematon numero. Katsoin kelloa, joka näytti varttia vaille kolmea yöllä. Päätin kuitenkin vastata. "Olli Matela" vastaan puhelimeen. "Moi, soittelen täältä Oulun yliopistolliselta sairaalalta, ystäväsi Luka (random nimi) on tuotu tänne huono vointisena". Sydämmeni melkein pysähtyi. "Mikä Lukalla on?" kysyin hieman hädissäni ja samalla aloin pukea vaatteita, sillä tiesin, että sairaalalle lähtö olisi lähellä. "Lukalla on todettu haima syöpä, joka on valitettavasti levinnyt liian pitkälle. Lukalla on enää vähän aikaa elää, emme osaa sanoa kauanko, mutta sanoisin, että sinun olisi hyvä tulla tänne nyt ennenkuin on liian myöhäistä" soittaja kertoo. Lopetin vain puhelun ja lähdin kohti eteistä. Nappasin avaimet eteisen pöydältä mukaan, heitin takin päälle ja laitoin kengät jalkaan. Asun melkein sairaalan vieressä, eikä minulla ole autoa, joten päädyn juoksemiseen. Se on nopein vaihtoehto tässä tapauksessa. Lähden juoksemaan kohti sairaalaa, kovempaa, kuin olen koskaan ennen juossut. Pian jo saavun sairaalalle. Menen sisälle ja kysyn vastaanotolta Lukan huoneen. Kiitän tuota nuorta naista, joka oli vastaanotolla ja etsi minulle nopeasti Lukan huoneen. Lähden kohti hissejä ja painan nappia, joka tilaa hissin. Hissi saapuu ja avautuu, jolloin mene sinne ja painan nappia, joka ohjaa hissin 3 kerrokseen.
Menen nopeasti etsimään Lukan huoneen. Löydän sen äkkiä, pysähdyn ja vedän syvään henkeä ja menen huoneen ovesta sisään. Luka hymyilee minulle. Miten hän pystyy edes hymyilemään tässä tilanteessa. "Millanen olo sulla on?" kysyn ja menen Lukan viereen istumaan. "Aika heikko.. Lähtö taitaa olla lähellä" tuo sanoo hymyillen. "Miten mä pärjään ikinä ilman sua?" kysyn tuolta ja pidätän kyyneleitä, en aio antaa itseni itkeä nyt ja pilata sillä Lukan oloa. "Mä tiiän et sä pärjäät hyvin oot vahva" tuo vastaa ja ottaa kädestäni kiinni. "Oot mulle niin tärkee" sanon ja kyynel valuu silmästäni haluamattani. Yhtäkkiä Luka vetää oudosti henkeä. "Muista et mä katon sua aina tuolta ylhäältä. Ainoa mitä toivon, että myönnät mulle ennenku lähen, sä oot homo ja hyvä sellasena. Älä enää koskaan anna itses peittää sitä ja estää sillä omaa onneas" tuo edessäni makaava miehen alku sanoo erittäin huonolla hapella. Olemme olleet Lukan kanssa pitkään kavereita. Ja kyllä olen homo. Ja sen tietää kyllä Lukakin, En vain koskaan ole myöntänyt sitä hänelle, koska häpeän sitä. "Mä lupaan, etten estä onneani, mä oon homo" sanon ja meinaan murtua. "Mä oon ylpeä susta, Olli" tuo sanoo ja hiljenee loppua kohti. "Älä lähe" sanon ja murrun. Laitteet alkaa piippaamaan. Sydän käyrä laite näyttää suoraa viivaa. Luka on poissa.

Havahdun siihen, kun Aleksi halaa minua. Huomaan, että itken. "Voidaanko lähtee, mä haluan pois täältä" sanon Aleksille. "Joo mennään vaan". Lähdemme kohti eteistä. Kaikki olisi nyt valmista. Olemme eteisessä ja katson vielä viimeistä kertaa talooni. Tämä talo on palvellut minua hyvin monia vuosia ja nyt olisi aika jättää hyvästit. "Ootko valmis" Aleksi kysyy minulta. Mietin hetken ja vedän syvään henkeä. "Valmiimpi, kuin koskaan" sanon ja asetan avaimen eteisen lipaston päälle. Poistumme Aleksin kanssa asunnosta ja laitan oven kiinni. Käännän katseeni Aleksiin, tuo hymyilee ihanaa hymyään. Hän halaa minua ja vastaan siihen. "Nyt se kaikki on ohi"

vielä kerran kiitos kaikille <3 Teidän kunniaksi extra pitkä luku!
Muistakaa taas antaa tähtöstä ja kommentoikaa ihmeessä mitäs tykkäätte tän tyylisistä luvuista?

                                   sanoja 661