And Under The Stars

59. Mitä tarkotat..

ITKUVAROITUS⚠️

Herään muutto aamuun virkeänä. Tänään oli se päivä jollon jättäisin tämän asunnon ja maan taakseni. Jännitys on laskenut suurimmaksi osaksi ja kehon valtaa nyt odottava tunne. Odotan, että pääsen rakkaan Aleksin kanssa astumaan koneeseen, joka vie meidät toiseen maahan. Uuteen asuin maahan. Super siistiä.

Pakko aloittaa vielä viimeisten tavaroiden pakkailu ennen lähtöä. Siihen on kyllä vielä ihan riittävästi aikaa, mutta pitää käydä vielä jätkiä moikkaamassa yms joten parempi, että on kunnolla ajoissa.

Laitan viimeisiä pyykistä tulleita paitoja punaiseen laukkuun, jonka löysin kaapista. Pakattavana on enää tavarat, jotka tarvitsen lennolle. Eli kuulokkeet, puhelin, laturi ja muut todella tärkeät asiat. Vaikka voishan siinä lennolla nukkuakin. Nojaa jatketaan pakkaamista. Haen kuulokkeeni ja laturini sänkymme vierestä. Makuuhuone on jo aika tyhjä. Siellä on enää sänky ja muutama pahvilaatikko. Seinällä on vielä yksi taulu.

(Tunnelman vuoksi suosittelen laittamaan soimaan samalla "I Wanted to Leave -SYML" kiitos <3)

Kuvassa on minä ja Aleksi jonkun fanin piirtämänä. Se oli niin upea, että halusimme laittaa sen seinälle. Kuvassa minä ja Aleksi suutelemme. Minulla on kuvassa pirun sarvet ja Aleksilla siivet. Kuva on super hieno.
Nojoo, sekin pitäisi pakata vielä mukaan, mutta kyllä sen vielä kerkeää.

Kuulen puhelimeeni tulevan viestin. Puhelimeni on olohuoneessa, joten menen sinne. Nostan puhelimen sohvalta ja avaan sen. Viesti on Aleksilta.

"Moi, haluisin selvittää tän "riidan" vielä ennen lähtöä" Aleksi kirjoittaa.

"Mäkin, ettei tämä jäisi tähän tilanteeseen. Missä nähään, tuutko tänne vai?" vastaan

Hetki kuluu, jolloin puhelimeni viestiääni taas kilahtaa.

"Nähään puolen tunnin päästä siellä kalliolla missä tavattiin ekaa kertaa" tuo vastaa.

"okei, nähään <3" vastaan tuolle.

Okei, minulle olisi nyt puoli tuntia aikaa. Haluan kävellä sinne kalliolle, joten vartin päästä täytyy lähteä, että kerkeän. Toivotaan, että tämä asia selviää helposti, jotta kerkeämme lennolle ajoissa. Aurinko rupeaa laskemaan. Auringon lasku saattaa olla upea juuri, kun olemme siellä kalliolla. Tästä illasta tulee upea, tiedän sen. Hymyilen itsekseni ajatukselle.

Kierrän kotiamme läpi. Haluan vielä nähdä kaiken tämän, jossa olen viettänyt paljon aikaa. Kävelen keittiön pöydän luo. hivelen iltaauringon valon peittämää pöydän pintaa. Se tuntuu karhealta. Tässä on käyty Aleksin kanssa monet keskustelut, hyvät ja huonot. Kyynel tippuu pöydälle. En edes huomannut, että herkistyin. Hassua.

Nyt pitäisi kyllä lähteä, etten myöhästy tapaamisestamme. Menen eteiseen ja laitan mustat kenkäni jalkaan. Otan vain puhelimen, kuulokkeet ja avaimet pöydältä ja laitan ne taskuun. Avaan asuntomme oven ja astun ulos. Ilma on raikas ja taivas on kauniin värinen. Lähden kävelemään kohti tuota tiettyä kalliota.

Olen lähes kalliolla. Sitä ennen on pieni metsän palsta. Kävelen kokoajan lähemmäs ja lähemmäs. Pian näen kaukana kalliolla istuvan pojan. Aleksin. Hymyilen nähdessäni tuon. Hän on niin Komea kauniissa ilta-auringossa.

Kävelen tuon luo. Tiedän, että tuo näki minut, mutta hän ei käännä katsettaan horisontista. Siinä me istumme. Ilta-auringossa, täydessä hiljaisuudessa, kalliolla jolla tapasimme ja kalliolla, josta juttumme alkoi.

"Muistatko, kun me viimeks istuttiin tässä" Aleksi kysyy rikkoen syvän hiljaisuuden. "Muistan, mä muistan sen aina" sanon hymyillen. "Samoin" tuo sanoo.

"Mul ois sulle yks juttu.." mies vieressäni sanoo, loppua kohten hiljeten. "mm?" kyseenalaistan. "Tää ei voi jatkuu näin" tuo sanoo hiljaa. "Mitä tarkotat?" kysyn.

Aleksi nousee seisomaan. Nousen itsekkin. Otan tuon käsistä kiinni. Tuo näyttää pelokkaalta ja ahdistuneelta. "Mä en pysty ottamaan sua mun mukaan Hongkongiin" tuo sanoo ääni väristen. "M-Mitä?" kysyn hiljaa.

"Sun elämä on täällä, sun ystävät ja sun työ. Mä en oo valmis ottamaan niitä pois sulta itteni takia" tuo sanoo, samalla, kun kyynel valuu tuon silmästä. Tuo tulee lähemmäs minua. Hän ottaa taskusta kirjekuoren ja ojentaa sen minulle. "Lue tää, kun oon lähteny" tuo sanoo. Laitan kuoren taskuuni, liikuttamattakaan katsettani pois Aleksista

Hän tulee aivan lähelle minua. Yhdistämme otsamme. Molemmat itkevät hiljaa. Katson vain tuota silmiin. En pysty muuhunkaan. En saa sanoja suustani. "Anteeks-" tuo saa sanottua itkun seasta. Siinä me seisomme. Minä ja Hän. Kalliolla, jossa tapasimme ja josta tiemme eroaa. Aurinko laskee horisonttiin ja kuulen lintujen laulua. Voin vaikka vannoa, että nuo on ne samat linnut, jotka olivat täällä, kun tapasimme.

Molempien itku vain kovenee. "Miks sä t-teet näin" saan kysyttyä hiljaa itkun seasta. "K-koska mä r-rakastan sua" tuo sanoo. "rakastan" sanan kohdalla tuon ääni murtuu. Tuo vetää minut pitkään suudelmaan. Suudelmassa on iloa, surua, onnea, pettymystä, vihaa ja intohimoa. Suudelma kiteyttää koko meidän suhteen. Elämä.

Suudelmamme loppuu, kun kumpikaan ei saa happea. Katson vielä Aleksia silmiin. "Mä rakastan sua Aleksi Kaunisvesi" sanon viimeisillä voimilla. "Mä rakastan sua Olli Matea, aina" tuo kuiskaa hiljaa. Jonka jälkeen hän lähtee. Katson hänen peräänsä, hän ei hievahdakkaan katsoakseen taakseen. Pian en enää näe häntä. Hyvästi Aleksi. Rakkaani.

Ei sanottavaa..

  
                                   sanoja 742