Pitfalls (bc one-shotteja)

Reunalla (Noel)

TW: Saattaa olla aika raskasta luettavaa, joten älkää suotta pilatko hyvää päiväänne tän lukemisella. (Sisältää itsemurhan harkintaa ja siitä puhumista)

Niko

Seison parvekkeeni reunalla ja tuijotan pimeyteen. On melkein keskitalvi ja ulkona on pakkasta. Siitä huolimatta päälläni on vain shortsit ja t-paita. En vain jaksa enää välittää. Puristan parvekkeen kaidetta rystyset valkoisena ja yritän pakottaa itseäni takaisin sisälle. Kroppani kuitenkin pysyy paikallaan ja nojaudun vähän kaiteen yli katsomaan noin viisi metriä alempana sijaitsevaa lumista katukivetystä. Se näyttää houkuttelevalta, mutta en saa kroppaani liikkumaan siihenkään suuntaan.

Asiat ovat olleet pitkään jo melko huonosti, mutta viimeaikoina mikään ei ole enää tuntunut miltään. Omat ajatukseni ahdistavat, mutta en pääse niistä millään eroon. Olen yrittänyt tehdä kaikkeni, mutta mikään ei saa ajatuksiani hiljaiseksi. Eihän elämäni koskaan ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta kolme viikkoa sitten tapahtunut ero pitkäaikaisesta tyttöystävästäni, syöksi minut alas kovaa ja korkealta. Kyllä bändiläisestkin sen ovat huomanneet, mutta en ole suostunut ottamaan heidän apuaan vastaan. Pärjään kyllä itsekin ja jos en niin sitten sen on tarkoitus olla niin. En halua vaivata muita asioillani.

Katselen hennosti sinertäviä sormiani sisältä kajastavassa valossa. Koko kroppaani sattuu, sillä olen seissyt kylmässä jo lähemmäs puoli tuntia. En jaksa välittää. En ole jaksanut enää pitkään aikaan. En edes muista milloin olisin syönyt tai nukkunut kunnolla. Irrotan kaiteesta ja nappaan puhelimeni kohmeisilla käsilläni parvekkeeni pöydältä. Avaan puhelimen ja tuijotan bändin ryhmään valmiiksi kirjoittamaani viestiä. Sormeni häilyy "lähetä" napin päällä. Viestissä kiitän kaikkia bändiläisiä kaikesta ja kerron kuinka rakkaita he minulle ovat. Kerron myös tilanteesta ja siitä, kuinka minulla vain ei enää ollut jaksamista jatkaa. Pyydän myös anteeksi aiheuttamaani kärsimystä ja käsken heidän huolehtia toisistaan.

Katselen viestiä hetken ja olen melkein lähettämässä sen, kun sormeni kuitenkin näpyttelevät esille laulaja kollegani Joelin numeron. Mietin hetken ja soitan sitten hänelle. Koko kroppani tärisee ja pidän toisella kädellä edelleen kiinni kaiteesta. Menee hetki kun Joel vastaa ärtyneesti puhelimeen. "Mitä ny?" hän ärähtää ja olen vähällä lopettaa puhelun siihen paikkaan. Hengitän kuitenkin muutaman kerran syvään. "Mua pelottaa Joel. Mä pelkään itteeni ja mun omia ajatuksia", selitän ääni väristen, edelleen puristaen tiukasti parvekkeen kaidetta. Linjan päähän tulee hiljaista. "Missä sä oot nyt?" hän kysyy ja kuulen kuinka hän liikuskelee levottomasti linjan toisessa päässä.

"Kotona parvekkeella", sanon ja puhelun toisesta päästä kuuluu henkäys. "Mä tuun sinne. Nyt hengitä syvään, mä pysyn täs puhelussa koko matkan ajan", Joel selittää ja alkaa äänistä päätellen pukea päälle. Vastaan hiljaa jotain myöntävää ja laitan puhelun sitten kaiuttimelle. Lasken puhelimeni takaisin pöydälle ja kuuntelen Joelin höpinää reagoimatta siihen mitenkään. Tartun jälleen toisella kädelläni kiinni kaiteesta ja kurottaudun katsomaan katua.

Joel

Pääsen vihdoin Nikon luo. Avaan oven omilla avaimillani ja ryntään sisään. Asunnossa on melkein yhtä kylmä kuin ulkona, sillä parvekkeen ovi on auki. Yritän kävellä parvekkeelle mahdollisimman rauhallisesti, jotta Niko ei päätyisi tekemään mitään peruuttamatonta. Pääsen parvekkeelle ja nään pelkissä shortseissa ja t-paidassa olevan Nikon puristamassa kaidetta käsillään. Hän ei reagoi minun saapumiseeni mitenkään, vaan kurottautuu pidemmälle kaiteen yli. "Niko, ei oo mitää hätää. Anna mä autan", puhelen ja kävelen hänen luokseen. Irrotan tuon kädet kaiteesta ja samalla hetkellä hän rojahtaa koko painolla päälleni. Nostan hänet syliini ja kannan sohvalle.

Kiedottuani Nikon peiton ja muutaman viltin alle, istun tuon viereen. "Puhu mulle jooko, mikä sulla on?" kysyn ja silittelen tuon selkää rauhoittavasti. Niko on hetken hiljaa, kuin miettien miten ilmaisisi asiansa. "Sen eron jälkee must on vaa tuntunu nii yksinäiseltä. Vaik on hirveesti ihmisiä ympärillä, ni musta tuntuu ettei kukaa ymmärrä mua iha täysin", hän mutisee ja huomaan muutaman kyyneleen hänen poskellaan. "Ja ehkä siks kaikki on vaa alkanu tuntuu nii merkityksettömältä", hän lähes kuiskaa ja tunnen kuinka hänen kroppansa alkaa täristä käteni alla, kun hän itkee. Annan tuon itkeä aikansa, kunnes tuo hieman rauhoittuu.

"Sun pitää antaa meijän auttaa sua. Itsemurha ei koskaa oo ratkasu, mut jos et suostu ottaa apuu vastaa ni sä lopulta teet sen joka tapauksessa", kerron nieleskellen palaa kurkussani. Niko nyökkää ja nojaa päänsä olkaani vasten. Hänen poskilleen valuu edelleen kyyneleitä, mutta ei niin vuolaasti kuin aiemmin. "Mä annan teijän auttaa, mut en haluu et kohtelette mua sillee ku menisin rikki, oon edellee se sama Niko ku ennen tätä kaikkee paskaa", hän sanoo hetken päästä melko uhmakkaasti. "Tietenki, me mennää iha sun ehdoilla, mut sun tosiaan pitää hyväksyy se apu", selitän. Niko hymyilee pienesti ja nyökkää. Istumme siinä pitkään, kunnes kuulen hiljaista tuhinaa vierestäni. Pikkuhiljaa vaivun itsekin uneen.

Sanoja:715