Through the Hell

Huolesta sekaisin

Mulla pyöri tuhat ja yksi asiaa päässä mitä olis pitänyt tehdä toisin. Nyt mä en voinut kuin istua yksin rappusilla ja pelätä pahinta. Aleksi oli kierinyt portaat alas lähdettyään pakosalle ja nyt se makasi ambulanssissa hoidettavana. Mua oltiin neuvottu siirtymään hetkeksi kauemmas että mä olisin rauhoittunut edes hieman. Oliko muka liiallista panikoida ystävänsä puolesta?! Sitä paitsi mä syytin tästä kaikesta vain itseäni... mun olis pitänyt pystyä sen kanssa parempaan.

Mä näin sivusilmällä kuinka tuttu hahmo juoksi kauempaa kohti mua. Toivottavasti sä olit onnistunut pitämään Nikosta edes vähän parempaa huolta... mä en antaisi tätä itselleni ikinä anteeksi jos Aleksille kävisi jotain... jotain todella kamalaa.

"Hei, mitä täällä tapahtuu?" Joonas kysyi huolestuneena saapuessaan mun luo.

Nostin hitaasti lasittuneen katseeni maasta. Hyvä etten mä murtunut sen tuijotuksen alla. Mitä mä edes pystyin sanomaan sille.. niin shokissa mä olin. Jossain täysin toisessa ulottuvuudessa.

Kun multa ei sanaa suusta tullut, Joonas juoksi keltaoranssin värein koristellun auton luo ja alkoi vaatia Aleksin ympärillä puuhailevilta ihmisiltä vastauksia. Vaikka mä olin kuuloetäisyyden päässä niistä, ei mulla ollut silti harmainta aavistusta mistä ne puhuivat. Kaikki oli kuin hidastuksesta...

Joonas huitoi käsillään suuntaan jos toiseenkin ja osoitti välillä muhun huolestunut ilme kasvoillaan. Miten se pystyi huolehtimaan kaikesta.. ja mä en kyennyt pitämään edes lapsen tasolla olevaa miestä turvassa neljän seinän sisällä. Mä olisin itse joutanut huolehdittavaksi.. ei mun vastuulle voinut antaa yhtään mitään.

Havahduin oven kolahdukseen ja nostin katseeni taas hetkeksi äänen suuntaan. Joonas asteli mun luo samalla kun Aleksin hoteisiinsa napanneet alansa ammattilaiset lähtivät viemään sitä kohti sairaalaa. Tai niin mä ainakin oletin.

Mä katsoin pahoittelevasti edessäni seisovaa sinisilmäistä miestä joka kyykistyi mun tasolle. Se hymyili varovasti ja nosti kätensä mun poskelle.

"Aleksi oli ihan tajuissaan. Ei sillä ole hätää" tuo sanoi lempeästi.

Mä olisin voinut itkeä helpotuksesta. Nyt se ainakin oli asiansa osaavien ihmisten käsissä. Mitä sitten ikinäkään oli tulossa, se varmasti saisi juuri oikeanlaista hoitoa. Ja selviäisikin ehkä jo iltaan mennessä.

"Tulehan sieltä" Joonas sanoi ja nousi seisomaan.

Se ojensi kättään mua kohti ja syvän huokaisun saattelemana mä tartuin siihen. Se auttoi mut ylös ja vetäisi vierelleen. Pikkuhiljaa tämä shokkireaktio alkoi siirtyä sivuun. Mitä nopeammin sen parempi.

"Mihin sä Nikon jätit?" kysyin.

Se osoitti vähän matkan päähän jossa tuo ruskeahiuksinen mies seisoi. En mä ollut edes huomannut senkin tulleen paikalle. Tästä lähin kaikki varmaan muistuttelisivat mua tästä.. siitä kuinka varomaton mä olin ollut. Siitä kuinka mä annoin parhaan ystäväni loukata itsensä tuolla tavalla..

Mä olin kääntymässä jo alaoven suuntaan kun Joonas tarttui mua uudelleen kädestä. Se katsoi ihmeissään mua silmiin ja kallisti päätään hieman. Mä en kestänyt sitä kun se teki noin. Siinä oli jotain kertakaikkisen vastustamatonta ja suloista...

"Mihin sä meet?" se kysyi.

Mitäs luulisit? Eikö me juuri oltu sovittu että tämä yö ollaan vahdittaviemme kanssa. Mun vastuulla ollut pääsi tosin parempiin käsiin mutta Joonaksella oli vielä tuo astetta rauhallisempi tapaus matkassaan. Ja jos edes sillä oli mahdollisuus pitää tuo ehjänä, sen oli parempi myös tehdä niin.

"Nukkumaan" vastasin sille.

Ihan kun mun nukkumisestani mitään olisi tämän jälkeen tullut. Kyllä unet jäi tämän yön tai ennemminkin ehkä aamun osalta aika vähiin. Eipä silti ollut ensimmäinen kerta kun niin pääsi käymään. Eikä varmasti viimeinenkään.

"En mä päästä sua himaan yksin tuossa mielentilassa" Joonas sanoi.

Se tiesi kuinka taipuvainen yliajatteluun mä olin. Mä syyllistin helposti itseäni asioista mille mä en välttämättä olisi edes voinut yhtään mitään. Se vain oli kovin helppoa.. kai se oli jäänyt päälle lapsuudesta. Mä olin tottunut siihen et kaikki oli aina mun vikani. Jopa se että mä olin olemassa...

"Mun pitää käydä poistamassa hammasharja rappukäytävästä" huokaisin päätäni pudistaen. Joonas katsoi mua kulmat kurtussa ja hymyili huvittuneena. Ehkä jälkeenpäin tästä saattoi löytää huvittavia vivahteita mut juuri nyt mua ei naurattanut ollenkaan.

"Älä edes kysy" jatkoin.

Mä vedin oven auki mennäkseni sisään mutta Joonas ei suostunut vieläkään päästämään irti mun kädestä. Katsoin sitä vaativasti mutta silti asiaan kuuluvalla lempeydellä. En kai mä sille olisi voinut suuttua.. sehän halusi vain huolehtia. Varmistaa etten mä tehnyt mitään typerää.

"Mä odotan sua tässä" se sanoi hymyillen ja päästi irti.

Katsoin hetken mua niin kovin luottavaisen näköisenä katsovaan mieheen. Silloinkin kun mä itse en luottanut, Joonas oli se joka luotti. Aina.. mihin mä joutuisinkaan ilman sitä...

***

S: 681

Sori et nyt tää on ainut mitä saan aikaseks ku mulla nyt sattuu olemaan tänään eka vapaa seittämään päivään ja sama jatkuu ens viikolla... ja tääki vp meni Yyterissä koirarannalla :)