saimme lyhyen keskutelun tyngän lopetettua ja tallustin jo hetken matkaa kotiin. matkaa oli noin 3km.
laahustin hitaasti. taivas oli tumma. katuvaloista osa toimi ja osa räpsyi. lumisade välillä yltyi välillä laantui.
Joelin talo ei ollut enää näkyvissä mutta kuulin kun joku sielä avasi ulko-oven. siis sen takia että sisällä oli edelleen kova huuto kilpailu. näin edessäni puskasta lähtevän rusakon. säikähdin sitä ja jähmetyin seisomaan hetkeksi.
"no sä et oo kovin kiirettä pitäny. onneksi. mä toivoinkin että saan sut vielä kiinni"
kuuluu muutama sekuntti myöhemmin takaatani. säikähdän ääntä vaikka tunnistin sen jo jollain tavalla tai osasin aavistaa Olliksi.
käännyin ripeästi ja siinä hän taas oli. vastassa pieni lempeä hymy kasvoilla.
päästän pienen kiusallisen naurahduksen. ja hymyilen takaisin.
Olli: tajusin sisällä että en mä voi jättää sua yksin tänne kävelemään. ja sun rauhallinen seura on paljon mukavampi kun mun ympäri känni kavereiden. saanko tulla sun mukana?
sisälläni leimahtaa jokin. koitan hillitä leveää hymyäni.
"no jos vaadit" hymähdän vitsin omaisesti.
kävelemme autiota tietä. ei ketään missään. me kaksi vain. voisimpa vain ottaa Ollia kädestä. havahdun taas omiin ajatuksiini. mitä hittoa tuo oli.
sanoja: 180
joojoo samat diipadaabat sori lyhyestä ja tylsästä luvusta✨
YOU ARE READING
Voiks tää mennä näin? -Oleksi
Fanfiction"mun pitää nyt tehä tää. sano jotain pliis" "jos sä nyt lähet älä enää tuu takas" "mä rakastan sua" ~ kaksi sisäänpäin suntautunutta teinipoikaa törmää kotibileissä. mut mitä sitte? ~ kliseisestä lähtökohdasta muodostuu tarinaa sisältäen jonkin v...
