Joonas
"Mun on pakko lähtee ettimään sitä", toistin saman lauseen sadannen kerran puolen tunnin sisään. Niko ei edellenkään ollut ilmaantunut takaisin ja huoleni alkoi kasvaa sietämättömän suureksi. Ei kukaan pärjännyt noin korkeassa pakkasessa näin kauaa ilman ulkovaatteita. Etenkään yksin...
"Joonas rauhotu. Kyllä se sieltä ennen yötä ilmaantuu", Joel puheli ja taputti viereistä paikkaansa sohvalla. Tuon rauhallisuus teki minusta vai entistä huolestuneemman. Ravasin ympäri olohuonetta, enkä ollut aikeissakaan istua Joelin osoittamalle paikalle.
"Entä, jos sille on sattunu jotain? Entä, jos se on loukannu ittensä ja makaa nyt tuolla metsässä ilman, että kukaan on pelastamassa?" Kehittelin kauhukuvia mielessäni ja tunsin jo kyyneleiden nousevan silmiini.
Joel huokaisi ja kävi kädestä pitäen vetämässä minut sohvalle istumaan. Tässä ei nyt paljoa istuskelut auttaneet. Ainoa asia, mikä mua rauhoittaisi olisi Niko. Meidän takia se alunperin edes lähti sinne metsään vaeltamaan, joten tunsin jopa velvollisuudeksi lähteä hakemaan se takaisin...
"Hei kato sä pääset ensimmäisenä valitsemaan monopoly nappulan", Joel yritti lohduttaa minua, kun kyynelkanavani aukesivat tosissaan. Tuo oli levittänyt pahimpia perheriitoja aiheuttavan pelin pöydälle ja esitteli minulle nyt pelinappuloita kuin 5-vuotiaalle.
"Ei mulle tarvitse puhua kuin lapselle", valittelin itkemiseni lomasta. Olin kyllä menettänyt uskottavuuteni jo siinä kohtaa, kun näytin tunteitani näin avoimesti.
"Joonas se on ihan ok. Ei se Niko kaukana ole", Joel puheli samalla, kun halasi minua sivusuunnasta. Tuon lohdutukseksi tarkoitetut sanat saivat minut itkemään vain enemmän. Niko on voinut keretä vaikka kuinka pitkälle, eikä se metsä edes johda mihinkään.
"Ai, että teki hyvää!" Kuului Tommin kantava ääni eteisestä juuri sopivaan aikaan. En kaivannut nyt yhtään enempää yleisöä. Sentään Olli oli peitelty nukkumaan siinä toivossa, että se heräis vielä henkiin tänä iltana. Jääkylmä vesi oli auttanut vain hetkellisesti ja ennemminkin vain kastellut sohvan Ollin herättämisen sijaan...
"Mitä täällä on tapahtunu?" Aleksi kyseli uteliaana, kun parivaljalkko löysi olohuoneen puolelle.
"Mä en nyt tiedä, oliko teidän paneminesen vai tämän näkeminen kamalampaa", Tommi naurahti yrittäen selvästi keventää minun oloani. Itkemiseni oli melko huomattavissa.
"Tommi ei nyt", minua edelleen halaava Joel tokaisi. Tuo silitteli selkääni varovaisesti. Rakastin Joelissa juuri sitä, että hänen kanssaan ei tarvinnut puhua. Sai vain itkeä olkaa vasten. Joel tiesi, milloin olla hiljaa. Ainakin tässä suhteessa...
"Ei. Kyllä mun on pakko lähteä etsimään se", ilmoitin itkuni laannuttua sen verran, että sain puhutuksi. Hyppäsin sohvan selkänojan ylitse ja menin eteiseen pukemaan tällä kertaa kunnon talvivarustuksen.
"Joonas mun mielestä ois parempi, jos kukaan ei enää lähtis harhailemaan sinne metsään. Varsinkaan yksin", kuulin Tommin puhelevan olohuoneessa, mutta annoin asian mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mä en voisi elää itseni kanssa, jos Nikolle sattuisi jotain metsässä mun takia.
"Tuunko mä sun mukaan?" Jo eteiseen kerennyt Joel kyseli, kun keräilin myös Nikon talvivaatteita mukaani. Raukka oli varmasti ihan kylmissään.
"Ei tarvii", tokaisin ehkä turhankin tylysti. Viimeinen asia, mitä Niko nyt kaipasi oli minä ja Joel yhdessä. Ei sitä muuten saisi ikinä houkuteltua takaisin tänne...
Matkani keskeytyi keittiön puoleen väliin, parin askeleen päähän takaovesta, johon asetettiin juuri hento koputus. Viimein.
***
Sanoja: 479
🏕🏕🏕
