There Is This One Guy || L.P.

Luku 9: Family is the worst

[ a/n: jatkuu taas Josephinen näkökulmalla ]

"Liam", soperran nieleskellen. "Ka-kaikki ei ole hyvin.."

Kohotan puhelintani lisää, käsi täristen. "Mun äiti soitti äsken", sanon omaan korvaanikin ihmeellisen korkealla äänellä. En tiedä johtuuko se siitä, etten soittele äitini kanssa suorastaan koskaan. Huomaan Liamin ruskeissa silmissä pilkahtavan hämmennyksen, mutta sen lisäksi myös ymmärryksen ja huolestuneisuudenkin. Tottakai hän on huolissaan, sillä minäkin olen erittäin huolissani. Sydämeni hakkaa kovaa sekä käteni hikoavat. Hengitykseni nopeutuvat hetki hetkeltä. Purskahdan yhtäkkiä itkuun ja lysähdän maahan.

Pian tunnen kädet ympärilläni ja huulet ohimollani. "Kaikki on hyvin kulta, shhh" Liam on kietonut kätensä ympärilleni halaukseen, ja sen lisäksi hän suukottaa otsaani. Hengitykseni hidastuu hiukan, mutta itku ei lakkaa. Suolaisia kyyneleitä valuu vain entistä enemmän poskiani pitkin. Nieleskelen vähän aikaa, nojaten poikaystävääni.

"Haluaisitko sä kertoa mitä sun äiti sanoi?", kysyy ruskeahiuksinen varovainen sävy äänessään, samalla katsoen minuun ymmärtäväisesti. Nyökyttelen hetken verran, sillä tottakai haluan uskoutua Liamille - muutenkin meidän pitää pian sairaalaan, joten minun pitää kertoa asiasta hänelle, sillä tarvitsen kyydin sinne. Yritän pidätellä kyyneleitä, kun nielaisen uudelleen aikaisempaa kovemmin.

"Se-se kertoi että mun sisko, Julia, o-on sairaalassa", sanon erittäin hiljaa, silmäkulmiani pyyhkien. En anna Liamin esittää lisäkysymyksiä vaan jatkan nopeasti. "Meidän pitää mennä sinne ihan kohta, jooko? Mun pitää nähdä Julia nyt..". Minua pelottaa ihan järkyttävän paljon, mutten paljasta sitä miehelle, joka istuu vieressäni vieläkin kädet ympärilläni. En halua näyttää pelkoani sisareni tilan takia, sillä pelkään tilanteen muuttuvan entistäkin realistisemmaksi, jopa liian todelliseksi. Kumpa vain Julia olisi matkalla kylään, taikka soittaisi että tämä oli joku vitsi. Tämä vain ei ole mikään hauska pila, vaan täyttä totta. Julia makaa sairaalasängyllä ties minkälaisissa letkuissa kiinni, ehkä juuri ja juuri hengittäen.

Tunnen huulet hiusteni joukossa. "Tottakai me mennään, laitat vaan takin päälle, kulta", hän kuiskaa korvani juuressa. Pienehkö hymynhäivähdys eksyy huulilleni, kunnes muistan tilanteen todellisen vakavuuden. Nousen huterasti ylös, Liamin tukemana. Kävelen eteiseen, napaten matkalla takin kainalooni. En välitä epäsiististä ulkoasustani, sillä Julia ja hänen terveytensä ovat kaikki mikä merkitsee minulle tällä hetkellä.

Viimein selviydymme Liamin autoon ja mies lähtee ajamaan suhteellisen reipasta vauhtia sairaalan suuntaan, jonne sain äidiltäkin ajo-ohjeet. Autossa tajuan, että tapaan taas vanhempani, joiden kanssa meillä on välit menneet poikki jo pidemmän aikaa sitten. He muuttivat jonnekin Keski-Eurooppaan jo pari vuotta sitten, mutta tarkempaa paikkaa minua ei ole kiinnostanut selvittää. Eläkööt siellä missä ikinä haluavatkaan, kunhan eivät tule pilaamaan minun elämääni.

Tökkään Liamia käsivarteen. "Mitä jos meiän porukat syyttää mua tästä Julian tilanteesta?", kysyn ääni hiukan vapisten. "Niin ku mä asun täällä Englannissa, joskin eri kaupungissa kuin mun sisko, mutta kumminkin. Niinku että mun ois pitäny vahtia sitä tai jotain.. Julia on kumminki vasta kaheksantoista, eli vähän yli vuoden mua nuorempi", jatkan hiukan äskeistä hysteerisempään sävyyn. Pelkään, mitä äitini tulee sanomaan minulle, sillä hän useimmiten syyttelee muita heti ensitöikseen, ennen kuin edes kuuntelee tapahtumien taustat kunnolla. Kuten tässä tapauksessa minä asun Lontoossa ja Julia taas Oxfordissa kavereidensa kanssa - sekä opiskelupaikkansa vuoksi. Hän opiskelee Oxfordin yliopistossa ensimmäistä vuotta.

Liam käännähtää minun suuntaani ja pudistaa päätään. "Älä mieti tollasia, Jo. Tuskin sun äiti ja isä ajattelee noin, sillä tehän asutte just eri paikoissa", hän sanahtaa yrittäen rohkaista minua. Hän vain ei tiedä millainen äitini on.