Syyskuu tuntuu menevän kuin hujauksessa. Liam on töissä arkipäivisin aina iltapäivästä pitämässä lapsille urheilukerhoa, kun taas minä auttelen kirjastolla aamusta alkaen. Tuntuu, että parisuhteellemme on jäänyt vähemmän aikaa viime aikoina työkiireiden vuoksi - se on varmaankin aikalailla totuuden mukaista. Viikonloppuisin toki ehdimme käymään leffassa tai syömässä tai kävellä Lontoon syksyisillä kaduilla, joskus taas vain makoilemme koko päivän ja nautimme toisen läheisyydestä. Useimmiten kuitenkin olemme iltaisin sen verran väsyneitä töiden jälkeen, ettemme kauaa ehdi olla yhdessä aikaa viettämässä ja käymme vain nukkumaan. Liam ei myöskään ihan päivittäin tai edes joka toinenkaan tai kolmaskaan päivä tule luokseni ja se on minulle ihan okei. Hänellä on kuitenkin menoja Niallin kanssa sekä muitakin ystäviä. En halua olla sellainen tyttöystävä, joka suorastaan pakottaa poikaystävänsä viettämään kaiken liikenevän aikansa hänen kanssaan. Onhan minullakin jotakin tekemistä aina välillä sovittuna Breen kanssa, kunhan hän ehtii baarimikon - nykyisen poikaystävänsä - tapaamiselta. Julian kanssa ajan viettäminen on perin vähäistä, sillä hän on mielellään yksin taikka Floran kanssa. En kuitenkaan ole erityisen huolestunut, sillä nyt hän pystyy puhumaan minulle paremmin mieltään askarruttavista asioista toisin kuin aiemmin. Syömishäiriöstäkin paraneminen tuntuu olevan askelta lähempänä. Julia vaikuttaa vain voivan paremmin ja en halua siinäkään asiassa tuppautua liikaa. Annan mieluummin hänelle sitä omaa tilaa, jota hän selvästi on ehtinyt kaivatakin.
Aamukahvin jälkeen lähden ulos lenkkeilemään. Kello on sen verran vähän, että on mahdollista käydä tekemässä pikainen juoksulenkki Thames-joen varrella. Ulkona on kaunista, mutta perin viileää lokakuun alun vuoksi. Tuulitakki ei tunnu pitävän kylmää viimaa ulkona, vaikka puinkin sen alle vielä hupparin varmuuden vuoksi. Hiukset hulmuavat tuulenvireessä ja ankkaperhe lipuu pitkin veden pintaa kaakattaen. Hymyilyttää, sillä päivä vaikuttaa jo nyt niin hyvältä.
Saavun viimein takaisin kerrostalon rappukäytävään, jossa asustelen. Kaivan avaimia taskusta huomatakseni vain niiden puuttuvan. Huokaisen vain ja koputan asuntoni oveen päästyäni naapurini avustuksella rappukäytävään. Useamman kerran saan koputtaa ja kerran pimpotankin, ennen kuin sisareni vaivautuu ovelle. Hän näyttää perin äkäiseltä, sillä kello on tosiaan jotakin kahdeksan pintaan. Yleensä hän tykkää nukkua pitkään viikonloppuisin, joten ymmärrän ärtymyksen.
"Oon pahollani, mulla unohtui avaimet kotiin", selitän pahoitteleva hymy kasvoillani ja kaappaan pikkusiskoni halaukseen. "Käykö, jos hyvitän sun herättämisen tekemällä vohveleita?" kysyn virnistäen. Hänen ilmeensä sulaa hiukan lempeämmäksi ja saan vain nyökkäyksen vastaukseksi. Riisun siis ulkovaatteet ja pesen kädet. Sitten rupean laittamaan aamiaista meille kahdelle.
Herkuttelemme vohveleilla ja juttelemme niitä näitä. Sisareni jopa nauraa parissa kohtaa ja ilahdun syvästi. Ihanaa nähdä hänet niin pirteänä pitkästä aikaa, sillä tuntuu että noita huonompia päiviä on ollut useampia. Ehkä sairaus on viimeinkin antamassa periksi, edes hiukan! Ovikello keskeyttää toimeni ja nousen ylös. "Mä käyn avaamassa", lausahdan.
Astelen reippaasti ovelle ja avaan sen kurkistamatta ovisilmästä. Siellä on Liam. Naurahdan yllätyksestä ja suorastaan heittäydyn poikaystäväni syliin. Hän suukottaa poskeani hymy huulillaan. "Huomenta, Josephine-rakas", hän tervehtii. Puren huultani yrittäen estää höperön hymyn ilmaantumista huulilleni - se näyttää Julian mukaan siltä, että näen maailman vaaleanpunaisten linssien lävitse - mutten onnistu. Höperö hymy valtaa kasvoni, mutta toisaalta Liaminkin ilme on varsin hupsu. Olemme hupsuja yhdessä, se riittää.
"Haluatko säkin vohveleita? Tein just niitä aamupalaksi", kysyn suukottaen poikaystäväni nenän päätä. Hän pudistaa hieman päätään tarttuen minua käsivarsista. Katson hiukan hölmistyneenä miehen ruskeisiin silmiin. "Mä kävin just vuokraamassa itelleni kämpän täältä Lontoosta niin jään pidemmäks aikaa. Ei tarvi enää asua Niallin nurkissa taikka sitten änkeä tänne koko ajan, varsinkin kun sun sisko asuu täällä vielä. Voidaan mekin lähteä sinne mun kämpille rauhaan, kun mun vanhemmat tai ketkään oo häiritsemässä", hän lausuu innokkaana.
Silmäni suurenevat huomattavasti ja räpyttelen hieman hämilläni. En oikein tiedä, mitä vastata.
YOU ARE READING
There Is This One Guy || L.P.
Fanfiction"Do you believe in love at the first sight?" Kaksi nuorta, toinen Wolverhamptonin kasvatti, toinen Lontoon, törmäävät toisiinsa kesäisenä päivänä. He päättävät katsoa, mihin epätavallinen kohtaaminen johtaa. Ficin kansi on @ missamy_ :n käsialaa! :)
