Natalie - Totuus vai taru?

Alku

"Miltä näyttää? Uusi kotimme", isäni totesi ajaessamme kohti Mirstonen kylää, jonne olimme muuttamassa. "Ihan kivalta", vastasin hänelle selaten puhelintani. Katselin viestejäni. "Ei yhtäkään viestiä 'kavereiltani'", ajattelin turhautuneena. Olimme muuttamassa Fernsworthin kaupungista pienempään kylään. Huokaisin. Äitini kuoleman jälkeen koko elämäni oli tuntunut suistuvan alamäkeen. Suuressa kaupungissa minulla oli paljon kavereita, mutta eivät he oikeita kavereita olleetkaan. "Toivottavasti saan täältä ystäviä", ajattelin surumielisenä. Isänkin piti löytää uusi työ, saatuaan potkut noin kuukausi sitten Fernsworthin poliisina. Hän oli masentunut äitini kuoleman takia, eikä kyennyt työskentelemään. Tiesin todella hyvin, miltä hänestä tuntui. En itsekkään kyennyt keskittymään lukiossa koeviikkoon tai edes läksyihin. Koenumeroni olivat suistuneet alamäkeen. Isäni päätti tehdä muutoksen, ja muuttaa Mirstoneen työn perässä. Olin hyväksynyt ajatuksen, sillä tuttu kotikaupunki toi mieleen vain äidin, sekä paikka missä äidin menehtyminen tapahtui, oli koulumatkani varrella. En jaksaisi kävellä siitä joka päivä, sillä se on hyvin kivuliasta. "Onko kaikki hyvin?" isä kysyi kurvatessaan uuden talon pihalle. Hän käänsi kasvona minuun päin ja sammutti auton. "Joo, kaikki hyvin", naurahdin ja otin turvavyöni pois. Avasin auton oven ja katselin uutta taloamme. Kaksikerroksinen talo, valkoiset seinät, musta katto ja paljon ikkunoita. "Tuletko?" hän kysyi nostaessaan takakontista viimeiset tavarat. Nyökkäsin ja astelin nopeasti auton taakse. Nappasin pari laukkuani ja laitoin takakontin kiinni. Isäni avasi talon oven avaimella ja jäi odottamaan tavarat kainalossaan ovelle. Astelin hänen ohitseen nopeasti ja nousin yläkertaan, sinne missä huoneeni oli. Heitin laukkuni parisängylleni ja katselin ulos ikkunasta. Ulkona oli vielä valoisaa, mutta sumuista. Kävelin kokovartalopeilini eteen ja laitoin ruskeat hiukseni ponnarille. Siniset silmät ja ruskeat hiukset sopivat hyvin yhteen. Ihme kyllä en perinyt isäni blondia tukkaa, vaikka en siitä liiemmin valittanut. Äidillänikin oli brunetet hiukset, joten oli minulla jonkinlainen muisto hänestä kuvien lisäksi. Istahdin sängylle ja katsoin lipastoa kohti. Siellä oli kuva minusta, äidistä ja isästä. Otin kuvan käteeni. Teki mieli itkeä. Ei äidin kuolemasta ollut kuin neljä tai viisi kuukautta. Yritin parhaani pysyä vahvana, kuten hänellä oli aina tapana sanoa, kun minulla oli vaikeaa. "Olen vahva, pystyn tähän, äiti", ajattelin kyynelien kihotessa silmiini. Tekisin parhaani nyt tänä lukiovuonna. Aloin purkamaan kamojani vaatekaappiin. Viikkasin puhtaat vaatteet kauniisti ja asetin ne kaappiin. Kuulin isäni koputtavan ovelle. "Lähden nyt töihin, soita jos tulee jotain asiaa, onko selvä?" hän kertoi avaten oven raolleen. "Kyllä, isä. Hyvää työpäivää", vastasin hymyillen. Hän nyökkäsi ja laittoi oven kiinni varovaisesti. Katsoin, mitä laittaisin huomenna päälle kouluun. Otin kaapista mustan jakkutakkini ja valkoisen toppini. Heitin ne sängylle odottamaan. Etsin kaapista mustia housujani. Eivät kai ne olleet jäänyt vanhalle asunnolle? Vilkaisin vielä laukkuun, mistä olin ottanut vaatteitani kaappiin. "Täällähän ne ovat", ajattelin huojentuneena ja laitoin sen muiden vaatteitteni joukkoon. Heitin laukun kaappiin ja asetin vaatteet lipaston vieressä olevalle tuolille. Kuulin puhelimeni piippaavan sängyllä. Hyppäsin sängylle ja tsekkasin viestin. "Hugo", ajattelin naurahtaen. Hugo oli ainoa henkilö, johon Fernsworhin lukiossa luotin. Olimme hyviä ystäviä, mutten uskonut hänenkään viestittelevän minulle enää. Hän oli kirjoittanut: "Miten menee? Sujuiko matka hyvin? Täällä tulee olemaan tylsää ilman sinua. :( Toivottavasti nähdään joskus." En tiedä, lukiossa kaverini olivat vinkanneet, että Hugolla olisi minuun syvempiä tunteita. Minulla ei koskaan ole ollut poikaystävää, joten olen vähän huono niissä asioissa. "Ihan hyvin, kiitti kun kysyit. Noo, kyllä sä siellä pärjäät ja tietenki nähää joskus :)" vastasin hänelle pikaisesti. Ehkä tämä muutto ei ollutkaan niin huono juttu.

"Mukavaa koulupäivää", isäni toivotti tuodessaan minut lukion pihaan mustalla Audi quattro A3:sella. "Kiitos", vastasin ottaessani vyötäni pois. Astuin ulos autosta ja katsoi uutta lukiotani. Läimäytin oven kiinni rauhallisesti ja astuin askeleen eteenpäin. Lukio oli suurehko rakennus, pienempi kuin Fernsworthissa, mutta silti. Näin pihalla paljon erinäköisiä ihmisiä, mutten nyt jaksanut heihin kiinnittää huomiota. Pitäisi päästä nopeasti rehtorin puheille. Avasin lukion pääoven ja astelin sisään. Seurasin kylttejä, jotka johtivat minut rehtorin kansliaan. Lopulta löysin sen ja koputin oveen. "Sisään", kuului naisen ääni oven toiselta puolelta. Käänsin kahvaa ja astuin sisään. "Sinä olet varmaankin Natalie Charlotte Midgley?" vanhanpuoleinen nainen kysäisi kohteliaasti silmälasiensa takaa. Hänellä oli punainen collegepaita päällään, ja hän oli laittanut blondit hiuksena nutturalle. "Kyllä, entä te?" totesin ja hymyilin iloisesti rehtorille. "Minäkö? Minä olen tämän koulun rehtori, Lana Artiwars. Toivon, että tulette viihtymään lukiossamme, Natalie. Tässä on lukkarisi", Lana kertoi ojentaen lukkarini minulle. Ensimmäisenä minulla näytti olevan maantietoa. "Kiitos, Lana", kiitin häntä kohteliaasti. Hän nyökkäsi ja sanoi: "Voit nyt mennä." Nyökkäsin ja astuin ulos musta reppu olallani. Etsin hetken aikaa, missä oli maantiedon luokka. Törmäsin etsiessäni johonkuhun ja vahingossa tiputin hänen kirjansa lattialle. "Oi, anteeksi! Olen hyvin pahoillani!" pyytelin anteeksi ja nostin hänelle hänen kirjansa. Tyttö katsoi minuun iloisesti vihreillä silmillään. Hänen blondi tukkansa oli kiharrettu kauniisti ja hänen vaatteensa olivat uusinta huutoa. "Ei se mitään, olen itsekkin aika kömpelö", hän totesi naurahtaen ja jatkoi, "kukas sinä olet? En ole nähnyt sinua täällä ennen." Ojensin tytön kirjat hänelle ja vastasin: "Nimeni on Natalie Midgley, Olen menossa 3B:lle." Tyttö katsoi minuun hämmästyneenä samalla kun hänen suunsa vääntyi hymyyn: "Minäkin olen 3B:llä! Nimeni on Serena Lovitz. Hauska tutustua! Voin näyttää sinulle paikkoja." Tyttö otti minua kädestä oikealla kädellään samalla pidellen vasemmalla kädellä kiinni kirjoistaan. Hän johdatti minua käytävässä hetken aikaa, kunnes pysähtyi erään käytävän päähän. "Saman tyyliset kouluaineet on sijoitettu samalle käytävälle. Tässä on kemian, tuossa fysiikan ja tuolla maantiedon ja biologian luokka", Serena kertoi osoitellen luokkien ovia. "Tuolla on siis seuraava tuntini", totesin osoittaen maantiedon luokkaa. "Niin, meillä on sama tunti", hän totesi ja sitten jatkoi, "hei, miks ei jätettäis esittelykierrosta toiseen kertaan? Ehdit nähdä koulua jo tarpeeksi vuoden aikana. Haluan että tapaat ystäväni." En ehdi edes vastata, kun taas Serena ottaa minua kädestä ja kävelee taas pääovelle. Hän johtaa minut ulos tiilirakennuksesta ja kävelee kohti ulkona olevia lounaspöytiä. Yhdessä lounaspöydässä istuu kaksi poikaa ja yksi tyttö ja he jutustelevat keskenään tuttavallisesti. Tyttö on laittanut punertavat hiukensa letille. Hänen silmänsä ovat siniset, niin kuin minulla. Häntä vastapäätä istuu mustahiuksinen poika. Hänen ruskeat silmänsä olivat syötävän suloiset. Hänen vieressään istui blonditukkainen poika, joka kaiveli juuri reppuaan. Hänen silmänsä olivat vihreät. "Hei, tyypit! Tässä on koulumme uusi oppilas, Natalie Midgley. Hän tulee samalle luokalle kuin minä, ajatelkaa!" Serena kertoo kolmelle ystävälleen. "Hei", tervehdin hieman nolostuneena. En tykännyt olla huomion keskipisteenä. "Hei, Natalie. Nimeni on Rosa Harte, hauska tutustuu", punatukkainen tyttö kertoi hymyillen. Mustatukkainen poika nousi seisomaan ja otti kädeni kiinni ja ravisti. "Mä olen Alex Pavidis, ja täs on mun kaveri Eric Richman", hän kertoi ystävällisesti hammashymy huulillaan. "Eikö ookki söpö?" kuulin Serenan kuiskaavan korvaani. Tunsin punan nousevan poskilleni. "Istu alas niin voidaan jutella", Rosa kehotti vetäen minut istumaan viereensä. Serena seurasi perässä. "Mistä tulet?" Eric kysyi räpytellen vihreitä silmiään. "Fernsworthista", vastasin hymyillen. "Fernsworth? Olen käynyt siellä. Mukava paikka, en ymmärrä miksi muutit aurinkoisesta luxuskaupungista pimeään ja sumuiseen syrjäkylään", Alex totesi naurahtaen. "Mutta ei siin mitään, on mukavaa saada tänne uusia kasvoja", Serena naurahti vinkaten Ericille ja Alexille silmää. He vilkaisivat toisiinsa viekkaasti hymyillen. Halusin katsoa nyt pihaa vähän tarkemmin. Ympärillämme vilisi ihmisiä oppilaista opettajiin. Koko ajan ajoi pihaan mopoilla, autoilla ja bussilla oppilaita. Vilkaisin viereiseen pöytään Alexin ja Ericin ohitse. Siellä istui mustahiuksinen poika. Hänellä oli lukulasit päässään ja hän luki jotain kirjaa. Hänen silmänsä olivat kauniit kirkkaansiniset. Ei hullumpi. "Kuka hän on?" kysyin katsoen yhä poikaa. "Hänkö? Tuo on Marcus Hartwall. Hän ei kovin paljon vietä aikaa kavereidensa kanssa. Hän on kai jonkinlainen nörttipoika, komea sellainen", Rosa kertoi pyöritellen valkoista Samsungin puhelintaan. "Mutta mepä ollaan komeampia Ericin kanssa, vai mitä?" Alex kysyi naurahtaen minulta. En vastannut mitään vaan tuijotin poikaa. Hän oli kiehtova persoona. "Pikku vihje, Natalie. Tuota poikaa ei ole kukaan tyttö saanut vieteltyä", Rosa kuiskasi minulle. Eli hänellä oli kyllä valinnanvaraa, muttei hän ottanut ketään. "Hän on varmaan homoseksuaali", Eric totesi selatessaan puhelintaan. Vilkaisen taas Marcusta. Mistä oli kyse? Normaali poika, vaiko yksinäinen erakko?