Natalie - Totuus vai taru?

Maanantai

Pakkasin kirjojani reppuuni. Maanantai. Ei vain jaksaisi. Huokaisen ja kävelen alakertaan reppu olallani. Isä on taas lähtenyt jo töihin. Kaadan kahvia kuppiini ja hörppään sen yhdellä kulauksella. Jalkani olivat hieman kipeät eilisen jälijltä. Mitä nyt kaikkea turhaa Marcus opettanut metsästämisestä juoksemiseen. Tuhahdin. Eilen hän oli laittanut minut kiertämään kehää heidän reviirillään. Kuulemma arvioi minun nopeuttani. "Hohhoijaa", ajattelin ja kävelin ovelle ja suljin sen perässäni astuessani ulos. Auringonvalo häikäisi hieman silmiäni. Tajusin, ettei minulla ollut kyytiä, joten varmaan pitäisi kävellä. Vilkaisin nopeasti kelloa puhelimestani. Kello oli varttia vaille kahdeksan. Pitäisi olla viimeistään vartin yli kahdeksan lukiolla. Laitoin reppua paremmin selkääni ja lähdin kävelemään lukiota kohti. Olin siinä jonkin matkaa, noin kilometrin ehtinyt kävellä, kun kuulin mopon lähestyvän. Sen ääni ei muistuttanut Marcuksen mopon ääntä, johon olin jo tottunut. Ääni lähestyi. Käänsin katseeni. Mopoilija pysähtyi viereeni. Hento polttoaineen haju häiritsi hajuaistiani, joten en ihan heti tunnistanut häntä. "Eric! Huomenta!" tervehdin ilahtuneena, kun blonditukkainen poika otti kypäränsä päästänsä. "Huomenta, Nat. Kelpaisko kyyti?" Eric tokaisi hymyillen, osoittaen mopoaan. Nyökkäsin. Kävelin hänen mopolleen. Hän ojensi kypäränsä minulle. "En minä tarvitse, kunhan sä olet turvassa", hän tokaisi ja tyrkkäsi sen syliini. Laitoin kypärän mitään sanomatta päähäni. Tuskin olisi järkevää alkaa Ericiä vastaan nyt kinaamaan. Nousin mopon kyytiin Ericin taakse. Kyllä hän osasi sen verran hyvin ajaa, ettei hän onnettomuuteen joutuisi ja...Sydämeni hypähti hetkeksi. Kipu tuntui hetken aikaa. Hengitin jonkin aikaa raskaasti. "Äiti...", ajattelin hysteerisenä. "Oletko kunnossa?" Eric kysyi kääntyen minua kohti. Nyökkäsin ja puristin käteni hänen lantioonsa. "Mennään", tokaisin vain vastaamatta hänelle. Eric kohautti olkiaan ja laittoi mopon käyntiin. Lähdimme ajamaan kohti lukiota. Puut ja maisema vilisti ohitseni. Painoin pääni vasten Ericin selkää ja ajattelin äitiäni. En halunnut kertoa tai näyttää sitä, että kaipasin häntä. Olin siihen aikaan äitini kanssa riidoissa, joten tunsin syyllisyyttä hänen kuolemastaan. Ehkä hän olisi yhä hengissä, jos emme olisi riidelleet ja en olisi sanonut, että olisi parempi jos hän olisi kuollut. Uppouduin ajatuksiini. Pian tajusinkin, että olimme lukion pihalla. Eric nousi pois mopon kyydistä ja nousin hänen perässään ottaen kypärääni pois päästäni. "Sinullapa on voimaa", Eric tokaisi naurahtaen. "O-Oi anteeksi, enhän satuttanut?" tokaisin nopeasti havahtuessani omasta maailmastani. Eric otti minut halaukseen ja vastasi: "Ei se mitään." Hän otti kypäräni pois, kun olin pysähtynyt paikalleni hämilläni. Hän laittoi kypäränsä kainaloonsa ja sanoi nolona: "Anteeksi, jos säikäytin tai jotain..." Pudistin päätäni ja halasin poikaa takaisin. Eric vastasi halaukseen. "Oletteko te nyt niin kuin yhdessä?" kuului tuttu huvittunut ääni lähistöltä. Irrottauduin nopeasti Ericistä ja käänsin katseeni Serenaan. "E-Ei mitään sellaista", Eric naurahti hämmentyneenä rapsuttaen päätään. "Mikään ei pysy salassa minulta, joten ei kannata huijata", Serena tokaisi vinkaten silmää. Naurahdin vain huvittuneena. En itsekkään tiennyt, mikä minuun meni. Yhtäkkiä näin Serenan takana seisovan tutun hahmon, joka katsoi suuntaamme. Marcuksen silmät välähtivät, kun hän käänsi katseensa minuun. Mitä se ajatteli? Marcus lähti kävelemään suuntaamme. Käänsin katseeni pois, etten vaikuttaisi siltä, että haikailin hänen peräänsä. Marcus otti olkapäästäni kiinni. En kääntynyt heti hänen suuntaansa, mutta kääntyessäni katseeni osui Ericiin, joka väläytti minulle varoittavan katseen. "Mitä asiaa?" tokaisin laittaen käteni puuskaan. "Meidän täytyy puhua", Marcus tokaisi. "Mistä?" intin tuijottaen häntä silmiin. Nyt vuorostaan Eric otti minun olkapäästäni kiinni. "Hän ei mene minnekkään, jos hän ei halua", Eric tokaisi katsoen suoraan Marcuksen silmiin. Näin jonkinlaisen kipinän heidän välillään. Tunsin, mitä he tunsivat. He uhmasivat toisiaan. Serena katsoi vierestä hämmentyneenä. Marcus irrotti otteensa ja lähti mitään sanomatta kohti lukion etuovia. Huokaisin. "Kiitos, Eric", kiitin hymähtäen. "Mitä mä oon missannu? Ettekö te Marcuksen kanssa ole yhdessä enää?" Serena kysäisi hämmentyneenä. "Emme ole", vastasin vain sen enempää huomioimatta asiaa. Enää en kompastuisi sudenkuoppaan, jonka Marcus on minua varten tehnyt. Enää en haikailisi hänen peräänsä.

Kävelin matikanluokkaan ja istahdin paikalleni. "Terve, Nat. Eipä olla nähty pitkään aikaan", kuulin Oliverin tokaisevan. Nostin katseeni ja hymyilin hänelle. "Moi, Oliver. Niin, eipä olla nähty", vastasin. "Et taida enää olla...Sen Marcuksen kanssa yhdessä", Oliver tokaisi virnistäen. Mistä hän sen tiesi? En ollut kertonut muille kuin Serenalle ja Ericille. "Enpä taidakkaan", tokaisin vain hieman kysyvään sävyyn. Miksi häntä kiinnosti? Oliver työntyi penkillään lähemmäs ja kuiskasi: "Lähdetkö ulos mun kanssa?" Katsoin häntä tyrmistyneenä. En tiennyt, että Oliver oli ollut minusta kiinnostunut. "Eh..Kaipa se käy", vastasin epävarmasti. Oliver vinkkasi minulle silmää ja kääntyi ovea päin, kun opettajamme astui luokkaan. "Huomenta oppilaat!" neiti McCarty tervehti astuessaan luokkaan. Hänen korkokenkänsä kopisivat täydellisen hiljaisessa luokkahuoneessa. Hän osasi olla joskus ankara, joten lukiolaiset eivät halunneet ärsyttää häntä. "Huomenta!" sieltä täältä luokkahuoneessa kuului vastauksia. "Ottakaapa sitten sivu 24 oppikirjastanne. Näytän teille pari esimerkkilaskua", opettaja tokaisi ja meni taulun luokse kirjoittaakseen jotain. Oliver kääntyi taas minua kohti ja kysäisi: "Käykö huomenna? Tekstaan sinulle enemmän tietoa tänään." Nyökkäsin hymyillen. Eipä minua mikään estänyt, kun en suhteessa ollut ja olin sinkku.