Natalie - Totuus vai taru?

Hyökkäys

En saanut unta, vaikka kuinka paljon yritin. Vilkaisin herätyskelloa, kello näytti kolmea yöllä. Huokaisin ja käännyin toiselle kyljelle. Hetken kuluttua luovutin ja puin päälleni. "Pieni kävelyretki ei ole pahitteeksi", ajattelin kävellen alakertaan. Tarkistin, että taskussani oli pippurisumutetta, jonka isä oli antanut minulle. Tietenkin, suojatakseen minua. Pullo oli takkini taskussa, puin kengät ja avasin oven hiljaa. Tarkistin, että oikeassa taskussani oli kotiavaimeni. Siellä olivat. Puhelinkin oli mukana. Suljin oven hiljaa. Lähdin kävelemään pitkin katuja, joilla oli valoisat katulamput. Täällä syrjäkylässä kovin usein tuskin tapahtui kidnappauksia, raiskauksia tai murhia. Ei minulla olisi hätää. Kävelin pitkin valoisaa katua, nähden kuinka talojen ikkunat olivat pimeitä, vain kotivalot olivat päällä. Pysähdyin hetkeksi. Näin talon takana metsässä jotain. Jotain kiiluvaa...Siniset silmät? Tuijotin pimeyteen etsien sinistä väriä, mutten nähnyt sitä enää. "Pyh, minä kuvittelen vain", ajattelin hymähtäen ja jatkoin matkaa. Puhelimeni piippasi. "Joko nukut?" kuului Marcuksen viesti. "En vielä", vastasin nopeasti ja laitoin puhelimen takaisin taskuuni. Jostain syystä tunsin, että joku tarkkaili minua. Vilkuilin ympärilleni. Vain pimeyttä. Rakastin metsäpolkua Fernsworthin ainoalla puistoalueella. En kuitenkaan uskaltaisi mennä tuonne metsään kävelylle, kun en kerta siellä aiemmin ollut käynyt. Puhelimestani kuului taas viestiääni. "Oletko kotona?" oli Marcus kysynyt tekstiviestillä. "En, kävelyllä ulkona", vastasin hymyillen. Heti perään kuului vastaus: "Mene heti kotiin. Tämä on käsky." Pudistin päätäni ihmeissäni ja kirjoitin hänelle viestin: "Ei täällä mitään vaarallista ole." Marcus laittoi siihen: "Täällä on paljon sellaista, mistä et tiedä. Ole kiltti." Kohautin olkiani ja pistin puhelimeni taskuuni. Marcus yritti vain pelotella minua. Jatkoin matkaani jonkin aikaa, kunnes kuulin rapinaa läheisestä metsästä. Katsahdin sinne, siinä samassa puskista juoksi minua kohti äristen valtavan kokoinen ruskea susi! Aloin kirkumaan ja juoksin karkuun. Peto kuitenkin sai minut kiinni ja puri jalastani lujaa. Kiljuin ja itkin kauhuissani, sattui ihan helvetisti. Susi riuhtoi minua kohti metsään. "Auttakaa!" huusin uudestaan itkien. Näin kaukaisuudessa jonkin juoksevan kohti. Ihminen? Olin jo toiveikas, kun huomasin, että sieltä juoksi toinen susi. Viiltävä kipu vei huomioni ja yritin riuhtoa itseni suden otteesta. Musta susi lähestyi minua toisesta suunnasta. "Tämä on minun loppuni", ajattelin shokissa. Musta susi ei kuitenkaan hyökännyt kimppuuni, vaan hyppäsi ylitseni suoraan ruskean suden kimppuun. Ne purivat toisiaan muristen ja pyörien. He tappelivat maassa kuin minua ei olisikaan. Oletin tilaisuuteni tulleen. Ponnistin maasta nopeasti ja lähdin juoksemaan kivun viiltäessä vasenta jalkaani. Siihen oli tullut syvä haava. Juoksin koko matkan kotiovelleni, pari kertaa kaatuen. Joka kaatumiskerralla odotin jonkun syöksyvän kiinni kurkkuuni purren sen poikki. En kuitenkaan nähnyt tai kuullut mitään, vain hiljaisuutta. Nousin joka kerta ylös ja jatkoin matkaani. Avasin oven ja riuhtaisin sen kiinni nopeasti. Sudet eivät ehtineet perääni. Lukitsin oven ja lysähdin eteisen lattialle pelokkaana. Haukoin henkeä äänekkäästi. Valot syttyivät päälle ja isä käveli huoneestaan luokseni. "Mistä on kyse?" hän kysyi hämmentyneenä. Huomattuaan jalkani hän juoksi luokseni ja kantoi minut vessaan. Hän puhdisti jalkani ja sitoi sen. "Mitä tapahtui?" hän kysyi huolestuneena. "E-En...Minä tiedä", vastasin yhä shokissa. Isä katsoi minuun huolestuneena ja yritti kysyä uudestaan ja uudestaan mitä oli sattunut ja miten olin haavoittunut. En vastannut. En jaksanut. Tämä saisi riittää. Mitä täällä tapahtui? "S-Susia...Ne olivat susia...", vastasin melkein itkien. Isäni katsoi minuun ihmetellen: "Täällä ei ole tietojen mukaan susia, ainakaan satoihin vuosiin. Oletko varma?" hän vastasi. Nyökkäsin väristen. Olin niin peloissani. "Olet nyt täällä turvassa, lähetän metsästäjät asialle", hän totesi ottaen kiinni olkapäästäni halaten minua vinosti. Halasin takaisin. En ymmärtänyt, miten tälläistä sattui minulle?

Valvoimme isän kanssa kahdeksaan asti hänen soitellessa koko ajan puhelimellaan jonnekkin. Hän tarkkaili minua koko ajan, istuessani sohvalla. Katsoin vain haavoittuneeseen jalkaani. Isäni kantoi minut kahdeksan aikaan aamulla sänkyyni. Hän peitteli minut ja soitti lukiolle, etten tule tänään kouluun. Puhelimeeni satoi viestejä Ericiltä ja Serenalta. Puhelimen ääni ärsytti, se särki päätäni. Laitoin puhelimen äänettömälle. Käänsin kylkeä sängylläni. Kuulin isän askeleet alakerrassa selkeästi. Hän puhui puhelimeen vauhkoontuneena: "Susia, hyökkäsivät viime yönä tyttäreni kimppuun. Ne on tapettava, tai muutkin joutuvat uhriksi! Oli onni ettei tyttäreni joutunut raadelluksi! TEIDÄN ON TEHTÄVÄ JOTAIN!" Laitoin tyynyt pääni päälle. Alakerran televisio tuntui olevan liian kovalla, sen ääni sai minut ärsyyntymään. Päätäni särki ja minulla oli tosi kuuma. Heitin peiton pois päältäni. Makasin sängyllä ilman peittoa, kuumeisena ja haavoittuneena. Otin pöydältä yöveteni ja särkylääkkeeni. Kumosin ne kurkkuuni. Lysähdin takaisin sängylle. Yritin saada unta, mutten saanut rauhoituttua. Ajattelin vain niitä kahta sutta. Mitä ne tekivät Mirstonessa? Täällä eivät sudet eläneet. Olin kai todella huono-onninen. Päätäni alkoi särkemään sietämättömästi. Pyörin sängyssäni rauhattomana. Tuntui, kun kalloani murskattaisiin. Tällaista ei ollut sattunut ennen. Yritin siirtää ajatukseni muualle: vilkaisin puhelimeni viestejä. Serenan ja Ericin viestien lisäksi siellä oli yksi Marcukselta: "Tulen pian käymään, odota siellä." Laitoin puhelimeni pois, kun päänsärky ei antanut minulle rauhaa lukea viestejäni. Painoin taas pääni tyynyyn ja huusin kivusta. Isäni ei sitä onneksi kuullut. Kuulin äänekkään koputuksen ikkunalta. Avasin ikkunan huomatessani, että Marcus oli siellä. Hän hyppäsi ketterästi sisään ja istahti sängylleni. "Mitä on tapahtunut?" hän kysyi huolestuneen kuuloisena katsoen jalkaani. "Susi hyökkäsi kimppuuni", totesin nopeasti. Päänsärky yltyi niin lujaksi, että painuin maahan. "Oletko kunnossa?" Marcus kysyi ottaen minusta kiinni. Ärähdin ja tönäisin hänet kauemmaksi. Yllätyin voimastani. "A-Anteeksi en tarkoittanut...", mutisin hiljaa. Marcus taputti selkääni pysyen hiljaa. Hän halasi minua ja totesi hyvin hiljaa: "Minulla on sinulle kerrottavaa."