Natalie - Totuus vai taru?

Syntymäpäiväjuhlat

Marcuksen lähdettyä olin hetken aikaa shokissa. Huokaisin syvään ja otin taas puhelimeni käteeni. Olisi silti pysyttävä suunnitelmassa. Valitsin Oliverin numeron ja painoin keskustelumme päälle. "Lähdetkö perjantaina minun ja Hugon kanssa Kathyn syntymäpäiville?" lähetin nopeasti. Oliver ei pitänyt siitä, että Hugo oli mukana. "Kyllä mä voin tulla", pian tuli Oliverin viesti. Huokaisin helpotuksesta. Ajatukset palasivat kuitenkin heti takaisin kirjaan ja Marcukseen kun olin saanut yhden asian pois alta. Katsoin taas ulos ikkunasta. Tunsin oloni surulliseksi. Tätä juuri pelkäsin eniten. Minulla ei ollut monia ystäviä ja yhdenkin lähteminen elämästäni tekisi siitä kurjaa. Kävelin takaisin sänkyni luokse kirjan ääreen. Sen kansi oli valkoinen, takakansi musta. Takakannessa ei lukenut mitään tietoja. Avasin kirjan. Jaksoin hetken aikaa lukea, siinä oli kaikki tähän asti Marcuksen kanssa opetelluista asioista. Sitten alkoi sivujen sarja, joissa oli asioita, joista en ollut edes tiennyt: ihmissusilääkäreistä, vampyyreistä lisätietoa. Muistelinkin Hugon puhuneen jotain hänen hypnoositaidostaan. Kirjassa mainittiin myös ajatusten lukemista, hallintaa ja muuta. Olin yllättynyt, mitä kaikkea en tiennyt. Suljin kirjan väsyneenä. Ehkä jatkaisin tämän lukemista huomenna. Tai en. Ehkä jättäisin sen lukematta. Nyt kuitenkin oli piilotettava se. Ei sitä tiedä, kuka täällä kävisi tavaroita penkomassa. Katsoin ympärilleni. Voisin laittaa sen äidin lipastoon. Olin ottanut sen mukaani muuttaessani. Halusin mukaani jotain, joka kuitenkin muistuttaisi äidistäni. Nousin sängyltä ja kävelin lipaston luokse ja avasin alimman kaapin. Laitoin kirjan siihen, mutta tunsin kirjan alla olevan alustan keikkuvan. Otin kirjan pois ja kokeilin varovaisesti sormillani lipaston hyllyn pohjaa. Ilmeisesti siinä oli jonkinlainen salaluukku. Nostin valepohjan ylös. Sen alta löytyi kirja. Se oli pölyn peittämä. Nostin kirjan pois salalokerosta ja laitoin oman kirjani tilalle. Laitoin valepohjan takaisin paikoilleen ja katsoin löytämääni kirjaa yllättyneenä. Mikä tämä oli? Pyyhin kädelläni pölyä pois. Kirja oli täysin musta molemmilta puolilta, ilman minkäänlaista teksiä kansissa. Kohautin olkiani. Miksiköhän se oli ollut piilossa? Laitoin sen yöpöydälleni ja kaaduin väsyneenä sängylleni. Kääriydyin peittooni. Toivoin, että unet veisivät ajatukseni pois Marcuksesta ja koko maailmasta.

Mietin, mitä laittaisin päälleni Kathyn juhliin. Jos vain ottaisin jotain rentoa... Valitsin yhdet tummansinisistä farkuistani (joita minulla riitti) sekä valkoisen toppini. Ottaisin vielä pienen mustan nahkatakkini. Olin juuri kihartanut hiukseni. Kävelin alakertaan miettien yhä sitä löytämääni kirjaa. Olin tutkinut sitä päivemmällä. Siinä ei ollut yhdelläkään sisäsivulla tekstiä. Löysin vain jonkinlaisen mustekynän kirjan ensimmäiseltä sivulta. Kirjan etusivulla oli sille oma pidike. Mietin, että oliko se joku äidin oma kirja, vai oliko se ollut siellä jo ennen äitiä? Isältä en ollut kysynyt asiasta, sillä halusin tutkia vielä itse sitä kirjaa myöhemmin. Hugo ja Oliver odottelivatkin jo kadulla kädet rennosti taskuissa. Vilkaisin kelloa puhelimestani. Se oli pian seitsemän illalla, 18.49. "Sieltähän sinä tulet", Hugo tokaisi naurahtaen. "Niin, on tässä odoteltu jo jonkin aikaa", Oliver tokaisi virnuillen. "Ei meillä mikään kiirekkään ole", sanoin kohauttaen olkiani. Aurinko pilkisti vielä hieman pilvien välistä. Siitä tulikin mieleeni: eivätkös vampyyrit välttäneet auringonvaloa? Silti Hugo ja Oliver kävelivät auringonvalossa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. "Tuota...Eikö teitä satu?" kysyin ihmetellen. "Satu?" Hugo toisti hämmentyneenä. Osoitin kohti aurinkoa. Hugo laittoi kätensä silmiensä yläpuolelle tähystääkseen ylöspäin. "Ahaa. Ei, ei meihin satu. Se on vain urbaanilegenda. Ei sellaista kannata uskoa. Vai oletko katsonut liikaa Netflixistä vampyyrisarjoja?" Hugo vastasi huvittuneena. Oliver oli hiljaa, eikä näyttänyt osoittavan huomiota keskusteluumme. "Oliver, Hugo puhui erityisistä taidoistanne... Mikä sinun erikoistaitosi on?" kysyin uteliaana. En halunnut, että Oliver tuntisi olonsa tylsistyneeksi ja ulkopuoliseksi. "Ajatusten lukeminen", Oliver vastasi virnuillen. "Harmi vain, että en voi lukea vampyyrien liioin ihmissusien ajatuksia. Se olisi varmasti hauskaa", Oliver kertoi yhä virnistellen. Pidin hänen hymystään. Se oli ärsyttävän vinoileva, mutta söpö. "Hmm, onko tässä jokin juju? Tiedän, että et tykkää mennä juhliin ilman seuraa, mutta silti... Et ole kovin iso bilehile", Oliver sanoi tietäväisesti. Hän kalasteli tietoja. "Totta. Me mietimme, mitä Kathy on naisiaan. Hänessä on jotain erikoista", kerroin mietteliäänä. Mitään ei tullut mieleeni. "Kathy? Ai se uusi tyttö? Mietinkin, että hänen hajuttomuudessaan oli jotain outoa", Oliver naurahti. "Eikö se sitten kiinnostanut sinua?" Hugo kysyi sarkastisesti.  "No, eihän hän minun tähtäimessäni ole, serkky hyvä", Oliver tokaisi kohauttaen olkiaan viattomasti. "Muistakaa sitten molemmat käyttäytyä. En haluaisi ruumiita näin mukavana iltana", tokaisin varoittavasti. Oliver ja Hugo nyökkäsivät hiljaisina.

Pian olimmekin jo Kathyn talolla. En ollut käynytkään tässä naapurustossa koskaan. Se oli Mirstonen toisella puolella. Talo näytti uudelta, kuten myös asukkaatkin olivat. Willowsithan olivat muuttaneet tänne kuuleman mukaan aika vasta. Piha oli täynnä autoja ja mopoja. Pyöriäkin lojui siellä täällä nurmikolla. Pujottelimme ajoneuvojen välistä ovelle. Koputin oveen ja Kathy tuli avaamaan. Ovi oli ilmeisesti ollut auki. "Hei... Öö...Keitä te olette?" Kathy kysyi varovaisesti. Jo nyt vatsaani alkoi väätämään ja olin oksentaa, mutta oli vaikutettava normaalilta. "Samasta lukiosta. Minä olen Natalie Midgley, tässä on Oliver Eldrod ja Hugo Carder", selitin pinnistellen. Kathy vain nyökkäsi ja avasi ovea, jotta pääsisimme sisälle. Kävelin sisään, jossa oli meneillään täysi kaaos. Musiikki soi kovalla ja joka puolella kuhisi minullekkin tuntemattomia ihmisiä, vaikka lukiomme oli pieni. "No, aiommeko heti uhkailla häntä?" Oliver tokaisi virnistäen. "Ei tietenkään. Se olisi uhkarohkeaa", vastustin vaisuna. En pitänyt enää koko ideasta. Mutta enää ei saisi paeta. "Voisin hypnotisoida hänet", Hugo ehdotti. "Se ei ehkä toimi. Hän saattaa olla immuuni", vastasin kiristellen hampaitani. Tarvitsisimme ihmeen, jotta onnistuisimme tässä. Huomasin yhtäkkiä tutun kasvon väkijoukossa. Brunette tukka ja vihreät silmät, pitkä olemus: Ben! Mitä hän teki täällä? "Pysykää poissa hänen silmistään", neuvoin Hugoa ja Oliveria. He nyökyttelivät osoittaakseen, että ymmärsivät. Raivasin tieni tanssivien lukiolaisten lävitse Benin luokse. "Hei, Ben!" tervehdin viattomasti. Vihreäsilmäinen poika käänsi katseensa minuun ja hymyili: "Ai, hei, Natalie!" "Mitä sä täällä?"  "Nämä ovat kuitenkin lukiobileet, hölmö", naurahdin huvittuneena. "No tuota... Äh, en voi valehdella sinulle, Nat. Marcus kertoi erostamme. Ero taisi olla sinun aloitteestasi, sillä Marcus lähetti minut tänne Jaken kanssa vahtimaan selustaasi. Hieman kyllä mietityttää, mikä sai teidät eroamaan", Ben kertoi. Hän hymyili uteliaasti. "Meillä oli paha riita", vastasin surullisena. Se oli totta, joten en ollut valehdellut. "Vai niin... Mutta onhan se aika suloista, että hän pyytää meidät tänne sinun perässäsi, kun itse ei kasvojaan halua menettää edessäsi", Ben naurahti. "Niin...Missä Jake on?" kysyin mietteliäänä. Häntä ei näkynyt lähettyvillä. "Hän on vähän hiljaisempaa tyyppiä, joten hän ei pidä  bileistä eikä muistakaan juhlista. Hän on ulkona ja vahtii pihaa", Ben kertoi ystävällisesti. Sydämeni pompahti säikähdyksestä: oliko Jake nähnyt minut pihalla Hugon ja Oliverin seurassa? En osannut odottaa, että kukaan ihmissusista vaivautuisi paikalle. Vilkaisin taakseni, jos näkisin Hugoa tai Oliveria missään. Ei näkynyt, he olivat totelleet ohjeita. Silti minua pelotti, että Jake oli jo löytänyt heidät. "Ketä etsit?" Ben kysyi uteliaasti. "Luulin nähneeni Serenan", valehtelin vaivaantuneena. En halunnut valehdella. Näin yhtäkkiä Kathyn nousemassa kohti yläkertaa portaita pitkin näyttäen pahoinvoivalta.

Kathy käveli yläkertaan kivusta vaikeroiden. Hampaat olivat todella kipeät ja oli todella kuuma. Kathy hikoili, kuin kuumassa saunassa. Blonditukkainen tyttö avasi yläkerran vessan oven ja suuntasi sinne. Hän käveli vessan kaapille ja avasi kaapin hapuillen särkylääkkeitä. Pian hän löysi ne ja hotkaisi pari suuhunsa samalla juoden kulauksen vettä. Hän avasi suunsa katsoakseen, olivatko lääkkeet menneet alas. Yhtäkkiä hän tajusi hampaissaan olevan jotain outoa ja hän kosketti niitä sormillaan. Kulmahampaat olivat yhtäkkiä muuttuneet teräviksi. Silmät alkoivat vaihtamaan väriä punaisen ja keltaisen sävyin. Tyttö katsoi kauhuissaan itseään peilissä ja pidätteli huutoaan. Tuo ei varmasti voinut olla hänen peilikuvansa. Kathy Willows kuuli jonkun koputtavan vessan oven takana. "Kukaan ei saa nähdä minua tämän näköisenä", Kathy ajatteli yhä shokissa. Hän vilkuili ympärilleen pelokkaana. Ainoa pakotie, minkä hän näki, oli toisen kerroksen vessan ikkuna. Hän ryntäsi sen luokse ja kiskoi ikkunan väkipakolla auki. Kathy yllättyi voimistaan, sillä ikkuna aukesi todella helposti. Ehkä liiankin helposti. Kathy ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan vaan hyppäsi alas ikkunasta ja lähti juoksemaan kohti metsää, sillä muutakaan paikkaa hän ei keksinyt.

Siinä samassa Natalie, Oliver ja Hugo avasivat vessan oven. Huone oli tyhjä, mutta ikkuna oli auki.

"Hän on paennut jostain syystä. Haistan hänen... Oudon ominaistuoksunsa ilmassa", tokaisin haistellen ilmaa hätääntyneenä. Minne hän olisi voinut mennä? "Miksi hän karkasi? Ei hän voinut aavistaa, että olimme hänen perässään", Hugo järkeili. Nyökkäsin, sillä olin samaa mieltä. Vilkuilin ympärilleni. Kaikki näytti normaalilta, paitsi vessakaappi oli auki. Kävelin kaapin luokse. Lavuaariin oli kaatunut kourallinen särkylääkkeitä. Kathy oli varmaan ottanut niitä kiireessä. Mihin hän tarvitsi särkylääkkeitä noin suuren määrän? "Meidän on lähdettävä hänen peräänsä", Oliver tokaisi väsyneesti. "On oltava nopeita. Myös Hartwallit ovat saattaneet tajuta jotain Kathyn todellisesta luonteesta", myöntelin rauhattomana. "Lähdetään sitten", Hugo pyysi. Nyökkäsin. Toivottavasti Kathy ei ollut ehtinyt kauas. Ja toivottavasti Jake ei ollut jo hänen perässään.