Natalie - Totuus vai taru?

Jake

Marcuksen näkökulma:

Kävelimme sisään Hugon asuntoon. "Saat päättää nukutko minun huoneessani vai sohvalla", Hugo ehdotti katsoen kohti Amya kysyvästi. Amy tuhahti: "Miksi edes jäisin tänne? Minulla on omakin koti..." Oliver pudisteli päätään: "Marcus eivätkä muutkaan halua, että menet kaupungille tappamaan ihmisiä." Hugo virnisti huvittuneena. Kohautin olkiani. Olihan se totta. "En edes tunne teistä ketään. Te vain kidnappasitte minut!" Amy vastusti ja katsoi meitä, kuin hulluja. Katsoin muihin hieman häveten. Oli nöyryyttävää myöntää, että se oli totta. Tässähän me koko ajan rikoimme ihmisoikeuksia. "Olemme pahoillamme siitä, mutta sinä olet vaaraksi itsellesi sekä muille. Sinun on opittava hallitsemaan voimiasi vampyyrina", Hugo selitti. "Olenko minä siis vampyyri?" Amy kysyi mietteliäänä. Oliver nyökytti päätään. "No kyllähän minä sen tiesin, mutta mukava saada varmistus", Amy jatkoi ja katsoi meitä ylimielisesti. Pudistin päätäni turhautuneena. Onnea vain Hugolle ja Oliverille tämän yhteistyöhaluttoman tytön kouluttamiseen. Amy katseli ympärilleen. "Kai sinä ymmärrät tämän tilanteen? Meidän on pakko pitää sinut täällä jonkun aikaa ja kouluttaa sinua", Hugo selitti ja katsoi Amya rauhallisesti silmiin. Amy nyökkäsi: "Kai minä sen nyt ymmärrän." Oliver nyökkäsi. "Missä muuten Natalie on?" Oliver kysyi ja katsoi minua. Katsoin häntä hämmentyneenä: "Miksi niin?" Oliver kohautti olkiaan ja sanoi: "Enpä ole nähnyt häntä hetkeen." Hugo katsoi Oliveria varoittavasti. Oletettavasti Hugo oli kertonut minun ja Natalien erosta Oliverille. Ei se mitään, antaa asian olla. Ajatus kuitenkin tuosta tummanbrunetesta tytöstä sai minut kaipaamaan häntä. Edes hetken ero sai sydämeni yskimään ikävää. Kirosin mielessäni, kuinka hemmetin naiivi olinkaan. Ehkä minun olisi etsittävä itselleni joku toinen, jonka sydän ei jakaantunut monen ihmisen kesken. Vilkaisin vaivihkaa Oliveria ja Hugoa: enkö vain minä kelvannut? "No, aiotko jäädä tänne vielä tarkastelemaan kauemmin?" Oliver kysyi. "Ajattelin katsoa, miten koulutatte häntä", selitin tuolle brunettetukkaiselle pojalle. Oliver vilkaisi Hugoon. Hugo nyökkäsi. "Viemme hänet huomenna kolmen aikoihin sovittuun paikkaan. Ilmoitamme sinulle tarkemmat tiedot tänään. Meidän täytyy ensin jutella Amyn kanssa vähän", Hugo selitti minulle. Nyökkäsin. Se kuulosti järkevältä. "Selvä. Heihei, Amy. Pitäkää hänestä hyvää huolta", pyysin hermostuneesti. Oliverin koko olemus kertoi siitä, että hän ei halunnut minun pysyvän täällä yhtään kauempaa. "Tietenkin", Hugo lupasi. Lähdin vähin äänin ulos asunnosta ja kohti kerrostalon hissiä. 

Käveltyäni kotiovelleni Jake tuli minua vastaan vihaisesti minua mulkoillen. "Missä hän on?" hän kysyi ja otti minua rinnuksista kiinni vauhkoontuneesti. Tytölle häviäminen taistelussa oli varmasti ottanut hänen egolleen koville. "Kuka?" kysyin viattomasti. "S-Se tyttö!" hän ärähti ja tuijotti minua silmästä silmään vihreillä silmillään. Kohautin olkiani ja irrottauduin hänen otteestaan. Kävelin sisälle ja sieltä alas salaportaita vankihuoneeseen. Kathy istui häkin perällä ja katsoi tuloani. "Hei", hän tervehti. Ben kääntyi ympäri tullessani paikalle. "Hei", sanoin vaisusti ja katsoin Beniä kysyvästi. "Mitä?" Ben kysyi. "Minun pitäisi jutella kanssasi kahden kesken", sanoin vaivaantuneena. Jake ryntäsi alas portaita ja seisoi kädet puuskassa oviaukon edessä. "Marcus", hän kutsui minua terävästi. En kääntynyt tai osoittanut kuulleeni. "Marcus", Jake korotti ääntään. Hän kuulosti nyt jopa vihaiselta. Käännyin ympäri ja tuijotin isoveljeäni suoraan silmiin: "Mitä tahdot?" Jake murahti ja sanoi: "Ai että mitäkö tahdon!? Zean kertoi kyllä, että nappasitte sen toisen tytön. Joten missä hän on?" Kohautin olkiani toistamiseen ja räpäytin silmiäni rauhallisesti. Jake oli selvästi raivon vallassa, mutta hän piteli vielä kiinni viimeisistä järjenrippeistään. "En tiedä, velikulta", vastasin tylsistyneesti. Ben katsoi minua uteliaasti, kun taas käännyin häntä kohti. "Liittyykö tämä siihen... Mistä puhuimme aiemmin?" Ben kysyi. Nyökkäsin. Jake tunkeutui minun ja Benin väliin: "Mistä puhuitte?" Ben katsoi Jakea kunnioittavasti ja sanoi: "Se on Marcusken yksityisasia." Jake vilkaisi minuun ja kääntyi takaisin Benin puoleen. "Olen hänen veljensä. Minun pitäisi tietää ennemmin kuin sinun", Jake intti. "Tämä ei kuulu sinulle", sanoin vastaan, ennen kuin Ben ehti avata suunsa. Jake katsoi minua haastavasti. Tuijotimme toisiamme silmästä silmään. Jokin välähti hänen silmissään. En vain tunnistanut, että mitä se oli. "Olet muuttunut, Marcus", Jake tokaisi lopulta. "Eiköhän me kaikki olla?" vastasin väistäen hänen huomautuksensa. "Ben, jätätkö meidät hetkeksi kahden?" Jake pyysi ja katsoi Beniä hetken aikaa. Brunettetukkainen mies nyökkäsi ja löntysteli yläkertaan. Menimme loitommalle toiseen huoneeseen, jotta Kathy ei kuulisi puhettamme. Jake piteli päätään hetken aikaa ja istahti sitten tuolille väsyneen näköisenä. "Marcus. Olemme molemmat samaa verta. Miksi minusta tuntuu, että salailet koko ajan minulta asioita?" Jake kysyi ja arvioi minua katseellaan. "Se on vain tunne. Se ei tarkoita mitään", tokaisin ja lysähdin penkille. Arvattavissa oli, että Jake pitäisi minulle jonkinlaisen saarnan. "Minä haistan sen, Marcus", Jake sanoi hiljaa. Katsoin häntä kysyvästi. "Haistat minkä?" kysyin varovaisesti. "Alkoholin", Jake tuhahti. Kurkkuuni nousi nopeasti palanen. Tämä oli asia, josta en halunnut puhua. En sitten koskaan. Olin tykkänään unohtanut piilottaa sen hajun pois. "Olet juonut aiemminkin", Jake tokaisi ja vältteli minun katsettani. "Kuka on puhunut juomisesta mitään?" tuhahdin ja käänsin katseeni kohti taulua, joka sijaitsi oikealla puolellani seinällä. Siinä oli kuvattu kaunista peltomaisemaa. Kaukaisuudessa siinsi tuulimylly. Vehnä heilui tuulessa. Jake nousi jaloilleen ja paiskasi kätensä pöytään. Hän katsoi minua pöydän ylitse. "MARCUS!" hän huudahti. "Kyllä, se on minun nimeni. Älä kuluta sitä liikaa", varoitin häntä ja jatkoin yhä hänen katseensa kohtaamista. Tunsin yhtäkkiä kovan nyrkin poskellani. Lyönnin voimasta tuolini kaatui ja kaaduin siinä mukana päistikkaa selälleni lattialle. Jake oli lyönyt minua. Nousin nopeasti jaloilleni. "Mitä v*ttua?" kysyin ja pidin kädelläni poskeani. Se ei ollut turvonnut, mutta voimanihan paransivat minut, joten ei siinä mitään. Mutta Jake ei ollut koskaan aiemmin  lyönyt minua. Hän ei koskaan tehnyt niin. "Pitääkö minun laittaa sinut häkkiin, kunnes ymmärrät?" Jake kysyi ja piteli käsiään nyrkissä jännittyneesti. "Ymmärrän mitä?" kysyin ja virnistin. Otin vahingossa Jakeen katsekontakia. Tuijotin hänen huolestuneisiin, vihreisiin silmiinsä. Vatsassani muljahti ikävästi. "Et enää kerro mitään minulle. Et enää ole rehellinen minulle tai perheellesi. Mikä sinä olet?" Jake oli melkein huutaa. "Olen ihmissusi. Olen Marcus Hartwall", kerroin lyhyesti. Jaken ilmeestä näki, että hän oli lopen kyllästynyt pelleilyyni. Huokaisin syvään. "Ihmissusi ei valehtele. Ihmissusi ei petä laumaansa, Marcus", Jake vihjasi ja tuijotti minua taas. En katsonut häntä. Tunsin hänen katseensa kuitenkin polttavana. "Kuka on sanonut, että en olisi rehellinen? Kuka on sanonut, että olisin pettänyt laumaani?" kysyin hiljaa. Jake tuli lähemmäksi ja asetti oikean kätensä olkapäälleni. Hän kumartui katsomaan minua silmiin. "Olet minun pikkuveljeni. Minun ainoa pikkuveljeni. Rakas pikkuveljeni. Olen elänyt koko elämäni sinun kanssasi. Tiedän kyllä, milloin et ole täysin rehellinen", Jake selitti ja tuijotti minua. Irrottauduin hänen otteestaan ja häivyin huoneesta. "Marcus!" Jake huusi perääni. Jatkoin kuitenkin matkaani. Portaiden yläpäässä Ben katsoi minua kysyvästi. "Tule mukaani", pyysin, ennen kuin astuin ulos ovista. En halunnut enää puhua hetkeäkään Jaken kanssa. Voisin vahingossa lipsauttaa kaiken, ja tuhota koko suunnitelman. Halusin olla luottamuksen arvoinen. Minun uskollisuuteni vain...Se lepäsi kahden puolen rajamailla. Enkä usko, että haluaisin mennä vain kumman jomman puolelle. Pysyisin keskellä loppuun saakka. Vaikka se tarkottaisi sitä, että molemmat puolet tuhoaisivat minut.