Natalie - Totuus vai taru?

Takaa-ajo

Astuimme Mirstone Cafeen Zeanin ja Benin kanssa. Mietin, mistä voisin jutella heidän kanssaan. Ehkä voisin saada heiltä joitakin vihjeitä, mitä oli meneillään. Istuuduimme lempipöytääni istumaan, kahvilan perälle. Zean katseli ympärilleen kiinnostuneena, haistellen ilmaa. Olikohan hän käännyt täällä aiemmin? "No, täälläpäs en ole käynyt eilen", Ben myönsi hymyillen hieman. "Ai, eikö teistä kumpikaan ole?" tokaisin hämmentyneenä. Luulin heidän asuvan täällä. "Ei...Sain vasta koulutukseni ensimmäisen vaiheen loppuun...", Zean myönsi hieman ujosti. Hän antoi gingertukkansa pöllähtää hänen ruskeiden silmiensä päälle. "Ensimmäinen vaihe?" utelin kiinnostuneesti. "Zean tarkoittaa alkuvaihetta sen jälkeen kun on muuttanut muotoa. Saalistus, harhautus ja niin edelleen", Ben kertoi vilkuillen kohti kassaa. Nyökkäsin. Olin itse harjoitellut jo saalistusta ja itseni hallintaa, mutta harhautuksesta en ollut kuullutkaan. Olin juuri kysymässä harhautuksesta, kun Ben keskeytti aikomukseni. "Tilataanko kahvit?" hän ehdotti hymähtäen. "Minä tarjoan", hän jatkoi tyytyväisenä. Zean nyökkäsi. "Jos tarjoat kaakaon, sitten käy", tokaisin hymähtäen. Ben nyökkäsi ja nousi pöydästä. Hän asteli suoraan kassalle. "En muuten kuullut sinun tai Benin sukunimeä", hymähdin vihjailevaan sävyyn. "Minä tuota...Zean Parrish. Benin sukunimi on Allen", Zean kertoi hymyillen vienosti. Tajusin juuri, että Zean näytti yläasteikäiseltä. "Minkä ikäinen olitkaan ja mistä tulet?" kysyin ystävällisesti. "15 ja asuin aiemmin Meahollowissa äitini kanssa, mutta sitten tapahtui se onnettomuus...", Zean kertoi nyt hiljempaa. "Onnettomuus?" utelin yllättyneenä. "Hän joutui auto-onnettomuuteen", oranssitukkainen poika kertoi ja huokaisi: "jäin orvoksi, ilman perhettä, ja niin Hartwallit adoptoivat minut." Nyökyttelin surullisin silmin. "Oma äitinikin kuoli auto-onnettomuuteen, joten tiedän, mitä olet käynyt läpi", lohduttelin surullisesti. Zean nyökkäsi ja hymyili nyt minulle rohkeammin. "Mitäs täällä puhutaan?" Ben tokaisi kantaen tarjottimella kahta kahvia ja kaakaomukia. Hän laski ne pöydälle ja ojensi kaakaoni minulle ja kahvin Zeanille. "Puhuimme vähän Zeanista. Haluan tuntea teitä nyt vähän paremmin, jos tullaan jatkossakin olemaan enemmän teidän kanssa tekemisissä", tokaisin hörpäten hieman kaakaota mukistani. Se oli yhä kuumaa ja poltti hieman kieltäni. "Ahaa, Zean onkin mukava ja kiltti poika. Vai mitä, Zean?" Ben tokaisi pörröttäen oranssitukkaisen pojan tukkaa. "Älä", Zean tokaisi huvittuneena ja hieman vaivaantuneena. "Entäs sinä?" kysyin hymähtäen. "Minäkö? Olen itse ihmissusisuvusta, mutta satuin olemaan vanhempieni ainoa lapsi. Nyt he ovat toisessa kaupungissa elelemässä ja odottelevat minua käymään pitkästä aikaa", Ben kertoi juoden kahviaan välillä. Nyökyttelin uteliaana. "Vai ovat Allenit puhtaita sukususia", tokaisin naurahtaen. Ben nyökkäsi. Hän ei näköjään halunnut puhua siitä enempää. "Mutta kertokaas tästä tilanteesta tällä hetkellä. Mistä saitte tietää tämän kaiken...", kysyi nyt, mutta Ben ehti taas keskeyttää minut: "Vampyyrit ne ovatkin kinkkisiä. Niitä ei haista ja ne ovat vaarallisia jo henkiämme ajatellen. Kun Marcus sai tietää siitä, että Hugo eikä Oliver tuottaneet ominaistuoksujansa, hän tiesi, mistä oli kyse. Ei sen monimutkaisempaa." "Mitä he nyt aikovat tehdä? Piirittää heidät?" kysäisin mietteliäänä. "Jotain sen tapaista", Zean tokaisi ja laittoi tyhjän kahvikuppinsa pöydälle. "Miksi muuten edes kysyt? Sinun pitäisi vain pysyä turvassa", Zean kysyi minulta. "Totta, mutta haluan pysyä kärryillä...", virnistin viattomana. "Älä yritä, Natalie. Emme paljasta sinulle Marcuksen tai muiden olinpaikkaa", Ben tokaisi virnuillen ilkikurisesti. "No höh", tokaisin muka suuttuneena ja laitoin kädet puuskaan ja väänsin ilmeeni mutrulle. "Äläs nyt, älä meille suutu", Zean naurahti. "Niin, en usko, että Marcus haluaisi sitä", Ben virnisti. Naurahdin ja hymyilin heille. Ei se haitannut, vaikka olinkin epävarma, miten Marcuksella ja muilla meni. Ja miten Oliverilla ja Hugolla meni...

Marcus käveli Danielin ja Kristien vierellä ja heidän perässään kulkivat Liz, Luka ja Jake. He olivat matkalla kohti Oliverin kotia, jossa kaikki uskoivat heidän lymyilevän. "Oletteko ihan varmoja, että he ovat siellä?" Kristie kysyi hiljaa. Marcus nyökytteli päättäväisenä. "Marcus?" Kristie kutsui mustatukkaista poikaa. "Niin?" Marcus vastasi nopeasti yhä tarkkaillen ympäristöään. Onneksi hän oli tottunut suunnistamaan metsässä, varsinkin tässä metsässä. "Muista, mitä lupasit. Vaikutit turhankin kiihkolta aiemmin", Kristie tokaisi toruvalla äänellä. Marcus tuhahti. Hän tiesi hyvin, mitä oli aiemmin luvanut. MUTTA se oli ennen, kun Natalie tuli hänen elämäänsä. Pitikin mennä lupaamaan jotain sellaista, mitä ei aikonut toteuttaa. "Kristie, en aio naida Liziä. Ehkä rikon lupauksen, mutta nyt on pakko", Marcus tuhahti vihaisen oloisesti. Liz vaikutti kuulleen, mitä Marcus oli sanonut, muttei hän sanonut mitään.  He saapuivat Oliverin talon eteen. Se oli vain yksikerroksinen talo. Marcus oli jo aiemmin varalta katsonut Oliverin tietoja. Vaikutti siltä, että hänellä oli molemmat vanhemmat tallella. Auto ei ollut pihassa ja valot olivat kiinni, joten Marcusta alkoi hermostuttamaan, oliko Oliver kotonaan alun alkaenkaan. "Taisit olla väärässä", Luke tokaisi omahyväisesti. Marcus käänsi katseensa häneen ja päästi murahduksen suustaan. Ihmismuodossa oli vaikempaa haistaa, joten hän päätti muuttaa taas muotoaan. Hetken kuluttua hän olikin jo mustassa turkissaan sinisine silmineen. Daniel katsoi niihin surullisesti. Marcus esitti ettei hän huomannut sitä ja alkoi haistella ympäristöä. Yhtäkkiä hän haistoi laimean hajun, joka leijaili hänen nenäänsä. "Haistatteko tuon?" hän kysyi yllättyneenä. Hän tunsi vihan ja ärtymyksen kumpuavan sisällään. "Mitä, en haista mitään?" Liz tokaisi hämmentyneenä. Jake päätti myös muutta muotoaan ja asteli veljensä rinnalle. "Ahaa...", hän tokaisi ja kääntyi muita kohti kertoen: "Verta."