Natalie - Totuus vai taru?

Yllätyksiä yllätyksen perään

Anna McCarty kierteli luokassa karttakeppi kädessään. Hän autteli oppilaita tekemään tehtäviään. Kun hän pysähtyi kohdalleni, päätin toteuttaa suunnitelmani. "Minun on käytävä vessassa", tokaisin viattomana. "Käy nopeasti", hän tokaisi ja käveli seuraavan lukiolaisen luo. Nousin pulpetista ja kävelin ovelle. Ei tässä menisi kauaa. Avasin oven ja kävelin kohti ensimmäisen kerroksen vessoja. Olin koko alkutunnin miettinyt Serenan asiaa. Se oli hieman typerää ehkä, mietin aina asioita liikaa. Päästessäni vessojen luo en kuitenkaan nähnyt ketään. En edes haistanut Serenaa missään. "Serena?" kutsuin hämilläni. Ehkä hän ei ollut vielä tullut. Katselin ympärilleni varuillani. Jokin ei ollut kunnossa. Tämä tunnelma...Jokin oli vialla. Vilkaisin käytävälle, mutta siellä ei ollut ristin sieluakaan. Olin juuri lähdössä takaisin luokkaan, kun tunsin kylmän käden tarrautuvan kiinni käsivarteeni. Yritin huutaa apua siinä shokissa, mutta toinen käsi työntyi suuni eteen ja vetäisi minut takaisin vessaan. "Shh, Nat. Ihan rauhassa", kuulin tutun äänen sanovan. Käänsin hieman päätäni katsoakseni Hugon kasvoja. Mitä HÄN teki täällä? Miksi Serena auttoi häntä? "Serenahan ei tiennyt, että Hugo oli hieman muuttunut...", ajattelin yhtäkkiä oivaltaen, mistä oli kyse. Hugo sulki vessan oven toisella kädellään, joka ei ollut suuni edessä ja seisahti sen eteen. Hän päästi minut irti ja näytti epäröivältä. "Mitä haluat minusta?" kysyin heti suutuksissani. "Natalie, rauhoitu. Haluan vain puhua", Hugo selitti nopeasti. "Ai vain puhua? Miksi kuuntelisin sinua? Sinun ja Oliverin takia Zean on tajuton!" huusin hänelle vihaisena. Suljin kuitenkin nopeasti suuni. Ei minun tuota pitänyt heille kertoa. Nyt olimme heikompia ilman Zeanin taitoja. "Zean...?" Hugo kysyi hämillään. Minua ärsytti hänen tietämättämyytensä. Lisäksi se, että hän uskaltautuikin tunkeutua MINUN kouluuni, MINUN lukiooni. Hugo olisi saanut pysyä siellä Fernsworthissa vaikka ikuisuuksiin, kunhan ei olisi tullut tänne. "Tarkoitatko sitä oranssitukkaista poikaa? Olen pahoillani, ei ollut tarkoitus satuttaa häntä...Tai sinua", Hugo takelteli hermostuneena. Huomasin hänen ruskeissa silmissään vilahtavat oranssinpunaisen värin. Oliko hän tosissaan?  "Silti purit häntä", tokaisin välinpitämättömästi. "Niin tein. Hän esti minua tulemasta luoksesi", Hugo tokaisi puolustellen. Ärähdin hampaitteni välistä. Hugo perääntyi hieman. "Tiedät kai, että voin tehdä sinulle samoin?" varoitin vihoissani. Hugo nyökkäsi ja näytti valkoiset, terävät kulmahampaansa: "Kuin myös." Pakotin itseni rauhoittumaan. Tämä ei päättyisi hyvin kummankaan osalta, jos alkaisimme taistelemaan. "Natalie, kuuntelisit minua, edes hetkisen", Hugo pyysi nyt anovasti. Huokaisin ja puristin käsiäni nyrkkiin. Ehkä minun olisi annettava hänelle mahdollisuus selittää. "Minun on palattava tunnille...Nähdään illalla minun talollani", ehdotin nielaisten. Hugo nyökkäsi: "Entä Marcus? Hän tuntuu valvovan sinua kaiken aikaa..." Katsoin häntä tarkkaavaisena. Sitäkö hän halusi? Että pysyisin erossa Marcuksesta? "Vai...Pitääkö hänen tulla lapsenvahdiksi?" Hugo kysyi haastavasti, tuijottaen minua silmiin. Pudistin päätäni. Kyllä minä pärjäisin jonkin aikaa ilman Marcusta. Luotin kyllä hieman Hugoon, mutta...Olin epävarma. "Marcus ei tule. Hoidan asian", lupasin yrittäen rohkaista itseäni. Hyvin se menee. Hugo nyökkäsi ja asteli avaamaan ovea: "Illalla siis, lähetän viestiä, kun olen lähettyvillä." Nyökkäsin ja annoin Hugon häipyä vessasta. Kun oli kulunut jonkin aikaa, kävelin ulos ja suoraan kohti matikanluokkaa. Jättäisin kertomatta tästä Marcukselle, tämän kerran.

Marcus odotteli jo mopon luona valmiina. Vilkaisin kelloa: se oli pian 12. Vielä monta tuntia Hugon tapaamiseen. Astelin mopon luokse ja otin toisen kypärän Marcuksen kädestä ja laitoin sen päähäni. "Haluatko tulla meille vai vienkö sinut kotiin?" Marcus kysäisi ystävällisesti. "Mennään teille", ehdotin. Halusin saada ajan kulumaan, ja se onnistui parhaiten Marcuksen seurassa. Lisäksi halusin nähdä, miten Zean voi. Marcus nyökkäsi ja päräytti mopon käyntiin. Hän lähti heti ajamaan ja lukio jäi taakse. Parin minuutin kuluttua saavuimme Hartwallien pihalle. Nousin kyydistä ja kävelin kypärän kanssa etuovelle. Marcus sammutti moponsa ja talutti sen autotalliin. Hän sulki autotallin ovet ja käveli luokseni. "No, mitä haluat tehdä?" hän kysyi hyväntuulisena. "Haluaisin käydä katsomassa Zeanin vointia, jos se käy", vastasin hymyillen. Marcus nyökkäsi ja avasi etuoven avaimella ja sulki sen perässään astuessamme sisälle. Olohuoneessa ei ollut ketään, eikä liioin keittiössäkään. "Ovatko vanhempasi töissä tai jotain?" kysyin Marcukselta kiinnostuneesti. "Kyllä. Kristie on töissä sairaanhoitajana Mirstonen sairaalassa. Isäni Daniel taas on poliisi, eli toisinsanoen töissä samalla työpaikalla kuin isäsi", Marcus kertoi viekkaasti hymyillen. "Mistä tiesit, että hän on poliisi?" kysyin hämmentyneenä. "Hänen virkamerkkinsä ja asunsa paljastavat", Marcus tokaisi ja johdatti meidät yläkertaan. Pääsimme yläkerran olohuoneeseen. Sielläkin oli televisio, pöytä, sohva ja muuta sisustustavaraa. Täpötäysi kirjahyllykin näytti löytyvän. "Hän on tuolla huoneessa", Marcus kertoi osoittaen taimmaista, oikealla olevaa huonetta, jonka ovi oli auki. Kuulin rauhallista kuorsausta sieltä. Benin ja Zeanin vahvat ominaistuoksut tulivat sieltä. Hajut sekoittuivat muihin, mutta oletettavasti Marcuksen vanhemmat olivat käyneet huoneessa ennen töihin lähtöään. Huoneiden ovia oli yhteensä neljä. Vierashuoneen vieressä oleva huone oli selvästi Marcuksen, sillä hänen ominaistuoksunsa haistoi sieltä vaikka kilometrien päästä. Jaken huone oli siinä vieressä ja viimeinen vasemmaisin huone oli Marcuksen vanhempien. Olin yllättynyt, miten nopeasti selvitin huoneiden omistajat vain tuoksujen perusteella. Ehkä voimani olivat vahvistumassa. "Mennäänkö?" Marcus kysäisi kävellen ovelle pari askelta. Nyökkäsin ja astuimme yhdessä sisään. Ben nosti päänsä ja hymyili meille: "Hän on kunnossa." "Mukava kuulla. Onko hän nukkunut hyvin?" kysyin ystävällisesti hiljaa. En halunnut Zeanin heräävän minun takiani. "Onhan se. Ainakin kymmenen tuntia hän on tuossa uinunut. Voisinkin jo herättää hänet, haavajälki on nimittäin jo poissa", Ben kertoi ja nosti hieman Zeanin vasenta kättä. Siihen Hugo oli varmaankin Zeania puraissut. Pieni vihanpuuska kävi läpi kehoni, mutta hallitsin itseni. "Herätä vain", Marcus tokaisi ja asteli Zeanin vierelle ja ravisteli tätä hellästi. "Zean, herää", Marcus maanitteli virnistellen. Zean hätkähti hereille ja haukotteli makeasti. "Olipa hyvät unet!" hän tokaisi ja sitten huomasi minut. Hän kiersi nopeasti katseensa huoneessa ja tokaisi hämmentyneenä: "Miten minä tänne päädyin?" "Sait pureman. Ole vastaisuudessa varovaisempi...", Marcus pyysi anelevaan sävyyn. Zean nyökkäsi vakavana ja vilkaisi minuun. "Eiväthän ne koskeneet sinuun?" hän kysyi epävarmalla äänellä. Ehkä häntä hävetti, että hän oli mennyt tajuttomaksi. "Eivät. Kiitos, kun puolustit minua", tokaisin hymyillen. Zean hymyili valkoista hammashymyään takaisin ja vilkaisi muihin. "Mukava, että tulitte katsomaan minua", hän hymyili. "Aina Zean. Olet minulle kuin oma pikkuveli, mitä mulla ei koskaan ollut", Ben tokaisi iloisena. Ben pörrötti Zeanin oranssia tukkaan ja Zean vain nauroi iloisesti. "Halautko vielä levätä?" Marcus kysyi huolehtivaisesti. Hän selvästi halusi Zeanin lepäävän tarpeeksi, ettei tämä heti väsyttäisi itseäään. "Voisin ehkä vielä vähän torkkua...Nähdään myöhemmin", Zean tokaisi ja painoi päänsä takaisin pehmeään untuvatyynyyn. "Nähdään myöhemmin", Marcus toivotti kun astelimme ulos vierashuoneesta. Ben jäi sinne katsomaan Zeanin vointia.