Natalie - Totuus vai taru?

"Minun täytyy kertoa sinulle eräs asia..."

"Marcus, minulla on sinulle asiaa. Nähdään taloni pihalla", lähetin Marcukselle. Hugo oli vihdoin löytänyt itselleen asumispaikan kerrostalosta. Hän kuulemma muuttaa sinne isosiskonsa kanssa. Olisi aika jutella Marcuksen kanssa siitä, että Hugo muuttaisi Mirstoneen. TIESIN, että Marcus ei pitäisi siitä...Mutta tiesin olevani oikeassa siinä, ettei ketään pitäisi estää asumasta missä haluaa. Marcus saattaisi suuttua enemmän siitä, kuinka lähellä Hugo asui minua. Ja nyt kun Oliver oli teillä tietämättömillä, oli vaikeaa tietää, mitä hänkin puuhasi. Ehkä se toi jonkinlaista jännitystä ja pelkoa. Mietin, että lähettäisinkö Oliverille viestiä. Ihan kaiken varalta. Jos hän olisi yhä kaupungissa, olisi helpompi varautua. Puhelimeni viestiääni sekoitti ajatukseni ja nostin puhelimeni eteeni. Marcus oli vastannut. "Olen pian siellä", Marcus oli kirjoittanut. Astelin huoneeni ikkunalle. Marcuksella ei kestäisi kauaa, kun hän tulisi tänne. Ehkä minuutti tai alle. Hyppäsin alas pihalle, jotta olisin valmiina. Mietin, miten kertoisin asian. Tavasta huolimatta Marcus vauhkoontuisi ja minun olisi rauhoiteltava häntä. Hartwallit, Gregoryt, Allenit ja Parrishit eivät voisi pitää siitä. Heistä jokainen vihasi vampyyrejä ja he halusivat olla varmoja muiden, ja itsensä turvallisuudesta. Vampyyrien läsnäolo olisi vain haitaksi heille. Pian haistoinkin tutun ominaistuoksun, joka leijaili sieraimiini. Vilkaisin kohti metsää, josta Marcus asteli luokseni varovaisen ja epäilevän näköisenä. Hänellä oli syytäkin. En yleensä kutsunut häntä talolleni ilman mitään pätevää syytä. "Mitä nyt, Nat?" Marcus yritti kysyä huolettomasti. "Ehkä meidän pitäisi mennä sinne metsäaukiolle", tokaisin ohittaen kysymyksen. Marcus nyökkäsi ja lähti edeltä kohti metsää. Seurasin perässä hiljaisena. Pian olimmekin jo tutussa ympäristössä, pienen puron äärellä. Astelin sen luokse ja polvistuin sen eteen heittääkseni kylmää vettä hieman kasvoilleni virkistääkseni itseäni. "Olet kovin hiljaa", Marcus sanoi hermostuneena. Nyökkäsin ja nousin takaisin seisomaan. "Asia koskee Hugoa", myönsin varovaisena. Tutkailin Marcuksen kasvoja, jotka eivät viestineet tunteita. Tunsin kuitenkin ilmassa hämmästyksen, pelon ja varovaisuuden. Huokaisin ja jatkoin: "Hugo muuttaa Mirstoneen ja haluan...Ja haluan, että hyväksyt sen." Marcus katsoi minua suu ammollaan, kauhistuneena. "Natalie, et ole tosissasi?!" hän huudahti raivona. Säikähdin ja astuin pari askelta taaksepäin. Marcus ei yleensä suuttunut minulle, tai edes huutanut. Tuijotin häntä pelokkaana. Marcus taisi pian tajuta sen ja hän piilotti hetkeksi kasvonsa katsoen poispäin. Hän huokaisi ja tuhahti: "Luuletko, että antaisin hänen tulla takaisin satuttamaan Mirstonen ihmisiä tai meitä?" Pudistin päätäni ja yritin avata suutani väittääkseni vastaan, mutta Marcus ehti ensin. "Luuletko, että annan sen verenimijän tulla takaisin?! Ei ikinä!" hän huusi uudestaan raivonpuuskassa. Hän kääntyi ympäri ja nosti kätensä niskansa taakse yrittäen rauhoitella itseään. "Hugo ei ole sellainen, kuin luulet. Hän ei hyökännyt sen miehen kimppuun ja HÄN EI PURRUT Zeania tahallaan!" huusin Marcukselle vihani yltyessä. Miksi hän ei ymmärtänyt? "Vaarannat puheillasi enemmänkin kuin itsesi!" Marcus ärähti. Tunsin raivon kumpuavan sisältäni. Nyt ei ollut kyse muista, vaan Hugosta! Hänellä oli oikeus tähän! En edes ajatellut, kun muutuin taas sudeksi. Ärisin vihaisena Marcukselle. Tunsin jokaisen jäseneni värisevän ärtymyksestä. "Nat...Mitä sinä teet?" hän kysyi huolestuneena. Silti tunsin hänen sydämensä, kiivaan vihan joka halusi päästä valloineen. Miksi hän ei antanut sen purkautua? Murahdin vain hänelle. Pitäisi Marcuksen tietää. "Selvä...Nat. Jos Hugo tulee tänne, 'meitä' ei enää ole", Marcus tokaisi surullisena. Katsoin suoraan hänen sinisiin silmiinsä. Hän oli tosissaan! "Ne ovat minun ehtoni. Joko minä tai Hugo. Päätä sinä", Marcus tokaisi pyyhkien paidallaan silmäkulmiaan. En vastannut mitään, vaan tuijotin. Minun pitäisi yrittää hillitä hermoni, mutta en pystynyt. Uhraisinko todella minun ja Marcuksen suhteen Hugon takia? Olimme tunteneet Hugon kanssa niin paljon kauemmin ja luotin häneen... Ensimmäistä kertaa elämässäni, en tiennyt mitä tehdä. "Jos et aio vastata nyt, vastauksesi on Hugo, eikö totta?" Marcus tokaisi kiristellen hampaitaan. Katsoin hänestä poispäin. "Nat, se on ohi", Marcus julisti vihaisena ja kääntyi kannoiltaan. Hän lähti juoksemaan poispäin kohti sisempää Hartwallien reviiriä. Katsoin hänen loittonevaa selkäänsä tyrmistyneenä. Teinkö minä sen todella?

Kävelin kohti Hugon uutta asuinpaikkaa. Tunsin oloni varovaiseksi. Ehkä halusin varoakkin Hartwalleja nyt. Oloni oli hieman tunteeton. En voinut uskoa, että olin juuri eronnut Marcuksesta, siitä täydellisestä poikaystävästä, jo toista kertaa. Tuskin palaisimme takaisin yhteen, nyt kun Hugokin oli täällä. Näin jo kerrostalon kohoavan edessäni. "Olen pian siellä", lähetin Hugolle. En tiennytkään aiemmin, että Mirstonessa oli kerrostaloja. Luulin paikkaa pienemmäksi, mutta löytyihän sieltä kaikenlaista. Astelin kohti mustansinistä tiilikerrostaloa. En ollut nähnytkään moista, ja se sopi hienosti katukuvaan. Näin kerrostalon edessä tupakoivan naisen. Hänen lyhyt, brunette tukkansa oli laitetta poninhännälle. Hän katsahti minuun kullanruskeilla silmillään. "Sinun täytyy olla Natalie Midgley?" hän tokaisi hymyillen. Hän tumppasi tupakkansa läheiseen tuhkakuppiin ja jätti sen siihen. "Totta, mistä tiedät nimeni?" kysyin hämmästyneenä. "Olen Nina Carder. Pitäähän minun tietää pikkuveljeni ystävät", Nina kertoi hymyillen. "Ai, hauska tavata", hymyilin iloisesti ja nostin käteni kätelläkseni häntä. Nina nyökkäsi ja kätteli nopeasti. "Hugo on ylhäällä kolmannessa kerroksessa. Huone 21 nimellä Carder", Nina kertoi ystävällisesti. "Missä muuttokuormanne?" kysyin hämilläni. "Hugo hoiti asian jo aiemmin ystäviensä kanssa. Reipas poika", Nina naurahti. Ystäviensä? Ei kai hän tarkoittanut Oliveria? Paitsi ehkä Nina tuntisi kuitenkin serkkunsa... Ehkä olin liian varovainen asian suhteen. "Tuletko mukaan?" kysyin varovaisesti. En tiennyt vielä, miten käyttäytyä. "Eii, mene sinä vain. Lähden kohta käymään kaupassa joten en aio rampata ylös ja alas", Nina tokaisi hymyillen. Pitikö hän minusta vai esittikö hän ylipirteää? "Selvä. No, nähdään myöhemmin", tokaisin ja astelin etuovesta sisään.

Koputin oveen varovaisesti. "Hugo? Oletko siellä?" kysyin hieman kovemmalla äänellä. "Juu, tullaan", kuului ontto vastaus oven takaa. Kuulin Hugon avaavan lukkoja ja aukaisevan oven. "Kiva, että tulit käymään", Hugo naurahti ottaen minut halaukseen. Änkytin jotain yllättyneenä. "Oi, anteeksi. Ei ollut tarkoitus säikäyttää", Hugo takelteli pitäessään ovea auki minulle. "Tule sisään", hän pyysi ystävällisesti. Nyökkäsin ja kävelin eteisestä olohuoneeseen. Se oli täysin sisustettu, eikä muuttopahvilaatikkoja näkynyt missään. "Nopeaa työtä", naurahdin äimistyneenä. Nina ei todellakaan puhunut palturia. "Vampyyrinopeudesta on hyötyä arkiaskareissakin", Hugo naurahti hieman. Istahdin pehmeälle sohvalle ja katselin ympärilleni. Asunto oli pieni, kolme ovea johti olohuoneesta pois ja yksi reitti keittiöön. Paikka näytti viihtyisältä. "Työskenteleekö siskosi, Nina?" kysyin kiinnostuneena. Hugo istahti viereeni ja nyökkäsi. "Hän työskententelee siellä sinun lempikahvilassasi nykyään. Joten saatat tavata häntä useamminkin", Hugo kertoi mietteliäänä. "JA hei, muuten...Hän ei tiedä, että olen vampyyri tai mitään meistä yliluonnollisista otuksista, okei?" hän tokaisi hieman hätääntyneenä. "Ymmärrän. Voit luottaa, että en kerro ilman, että haluat", tokaisin ystävällisesti. Oli varmasti raskasta salata niin iso asia omalta siskolta. Vaikka eihän minulla sisaruksia ollutkaan, mutta silti. "Vaikutat olevan ajatuksissasi", Hugo huomatti yhtäkkiä. "Häh? Mistä niin luulet?" kysäisin hämmentyneenä. Näkyikö se läpi? "En tiedä, vaikutat vain siltä. Onko jokin vialla?" Hugo kysyi huolehtien. "No...Oikeastaan, erosimme Marcuksen kanssa", kerroin kiristellen hampaitani. Tunsin jonkinlaista velvollisuutta kertoa Hugolle, tai muuten vain halusin purkaa hänelle asiaa. Se tuntui oudolta, kun ei oltu nähty pariin päivään Marcuksen kanssa. "Erositte? Miksi?" Hugo kysyi varovaisesti, mutta uteliaasti. Katsoin häntä mietteliäänä. Olisikohan viisasta kertoa, että erosimme hänen takiaan. "Ei se vain toiminut", valehtelin kierrellen. Hugo nyökkäsi. "No, voin viedä sinut vaikka leffaan, tai kahville...Jos se tietenkin sopii, näin piristykseksi", brunettetukkainen poika pyysi hymyillen viekkaasti. "Maistuuko kahvi sinulle?" kysyin mietteliäänä. Viimeksi tavatessamme hän ei ollut juonut tai syönyt mitään. "Kyllä, mutta ei minulla tehnyt mieli. Katsos kun...Veri saa meidät oikeasti täyttymään. En tietenkään juo ihmisten verta, vaan eläinten. Kuten kerroin sinulle viimeksi. Oliver on asiassa sitten toinen", Hugo kertoi. "No, mutta mennäänkö silti vaikka kahville?" kysyin ystävällisesti. Ehkä se veisi Hugon ajatukset pois verestä. "Mennään vaan, minunhan idea se alunperin oli", Hugo tokaisi omahyväisesti. Suljimme oven perässämme ja astelimme kohti Mirstone Cafea.