Natalie - Totuus vai taru?

Sydänsuruja

Marcus suuntasi suoraan kohti Midgleyn taloa. Hän toivoi, että ei ollut liian myöhäistä. Hän kulki nopeasti juosten pitkin metsää, kunnes saapui Natalien pihalle. Hän haistoi, että Natalie oli huoneessaan. Hänen ikkunansa oli raollaan. Ehkä Natalie ei ollut huomannut sitä. Hänen tarkka kuulonsa aisti kumminkin hiljaista ääntä hänen huoneestaan. Marcuksen sydän pamppaili lujaa tahtia, kun hän tajusi, mistä ääni tuli. Natalie itki. Marcuksen teki mieli rynnätä sisälle ja kysyä, mikä on hätänä, mutta hän ei uskaltanut. Hän oli ollut koko päivän etäinen Natalieta kohtaan ja lopulta hän oli polttanut Natalien päreet totaalisesti. Marcus mietti hetken, miten hän lähestyisi Nattia. Miksi hän muutenkin itki? Oliko Marcus satuttanut häntä henkisesti niin pahasti? Marcus tunsi häpeän nousevan kasvoilleen. Ei hänen niin ollut tarkoitus tehdä, hänen piti vain vähän näpäyttää häntä ja pistää hänet ajattelemaan, mikä on oikein. Marcus asteli Natalien ikkunan alle. Hän kuuli vain tukahtuneen itkun. "Nat...", Marcus päästi hiljaisen kutsun ilmoille. Natalien nimi tuntui juuttuvan kurkkuun. Nyyhkytys loppui hetkeksi ja siitä tuli katkonaista. Pian Natalie ilmestyi ikkunalle. Aluksi hän ei sanonut mitään. "M-Mitä sinä haluat?" Natalie kysyi epäröiden. "Voinko tulla peremmälle?" Marcus pyysi katsoen Natalieta vienosti hänen silmiinsä. Natalie nyökkäsi ja antoi Marcukselle tilaa hypätä ikkunalle ja siitä sisään. Natalie istahti sängylleen. "Mikä hätänä?" Marcus kysyi varovaisesti. "Älä vain sano, että minä olen syypää tähän", Marcus aneli mielessään. "...Ne metsästäjät. He tutkivat puhelintani. He tietävät minun olleen metsässä sinä iltana", Natalie kertoi yhä pyyhkien silmäkulmiaan. Näky oli niin epätodellinen, Marcus ei ollut koskaan nähnyt Natalien itkevän. "...Mitä, missä?" Marcus toisti hämmentyneenä. "Siis...Sinä yönä, kun Kathylla oli ne syntymäpäivät, me lähdimme jäljittämään häntä. Hän oli muuttunut hybridiksi ja pisti paikkoja matalaksi. Silloin metsästäjät eli Kathyn adoptiovanhemmat tulivat ja he yrittivät kai tappaa Kathyn siihen paikkaan. Minä tuota...Pelastin Kathyn ja pakenimme metsään. Siinä tohinassa kadotin puhelimeni ja tänään isä kertoi 'Herra Willowsin' tuoneen sen poliisiasemalle", Natalie selitti itku kurkussa. "Eli sä pelkäät, että metsästäjät tietävät nyt sinun osallisuutesi Kathyn, tai sen hybridin pakoon?" Marcus kysyi varovaisesti. Hän ei halunnut järkyttää Natalieta liikaa. Marcus ei halunnut, että Natalie purskahtaisi itkuun toistamiseen. "Niin...", Natalie myönsi. Marcuksen teki mieli mennä Natalien vierelle ja hukuttaa hänet suukkoihin ja halauksiin, mutta heidän välinen jännitteensä esti sen. Marcus ei siksi tiennyt, mitä sanoisi tai miten lohduttaisi. "Ei hätää, minä suojelen sinua", Marcus lupasi yrittäen kuulostaa itsevarmalta. "Todellako...?" Natalie kysyi epäuskoisena. "Kyllä", Marcus lupasi ja istahti Natalien vierelle sängylle. Tummatukkainen poika katsoi Natalieta kiihkoisasti silmiin. "Mutta et sinäkään voi suojella minua kaikelta. Kyllä sinä tiedät sen", Natalie huokaisi ja antoi hiustensa valahtaa hänen kasvojensa eteen. Marcus otti kiinni hellästi Natalien leuasta ja nosti hänen katseensa itseään kohti. Marcus halusi, että Natalie kohtasi hänen katseensa ja ymmärtäisi, että hän puhui koko sydämestään. "Etkö sinä luota minun taitoihini?" Marcus uteli purren hammasta. Natalie ravisteli itsensä irti Marcuksen käden otteesta ja käänsi katseensa pois. Ärtymys kuohahti hiljaa Marcuksen sisällä. "Pidä se hallinnassa", Marcus pakotti itseään ja henkäisi syvään. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän oli nykyään niin helposti provosoitavissa. Hän ei tajunnut, miksi hän meinasi suutahtaa mitä pienimmistä asioista. Hän ei tiennyt, johtuiko se hänen ja Natalien oudosta suhdetilanteesta, Natalien menettämispelosta tai siitä, että Marcus oli huolissaan veljestään, joka makasi vuoteenomana. Ehkä hän oli jo herännyt ja voimissaan, mutta silti se kismitti ja hermostutti häntä. Lisäksi niiden kahden vampyyrin luikerointi Natalien elämään sai Marcuksen olon kireäksi ja omistushaluiseksi. Ei hän halunnut jakaa Natalieta niiden kahden, Oliverin tai Hugon kanssa. Tai kenenkään muun kanssa. Hänen mieleensä palasi Ben, joka oli aiemmin oudon halukas viettämään aikaa Natalien kanssa. Mikä olisikaan ärsyttävämpää, kuin että oman perheen sisältä löytyisi kilpakosijoita. Ben oli kuitenkin muuttanut tapansa, ja oli antanut ihan hyviä neuvoja aiemmin... Kyllä Marcus yhä luotti Beniin, vaikka välissä heillä oli vähän viileät välit. "Olen pahoillani, Nat", Marcus pyysi anteeksi oikeasti pahoillaan. Miten hän voisi selittää, kuinka mustasukkainen hän olikaan? Natalie oli hetken hiljaa. Eikö Natalie antaisi hänelle anteeksi? "Saat anteeksi", Natalie vastasi lopulta ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen. Marcuksen alkoi heti tehdä mieli selitellä käytöstään ja pyydellä useammankin kerran anteeksi. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja odotti jatkoa Natalielta. "Minusta meidän pitäisi selvittää yksi asia", Marcus sanoi hiljaa, kun Natalie ei tuntunut enää olevan halukas jatkamaan keskustelua. "Mikä asia?" Natalie kysyi yhä katsomatta kohti Marcusta. "Haluan sinun tietävän, että olen yhä mustasukkainen", Marcus myönsi ja jatkoi, "sinun pitäisi ymmärtää, miksi en voi sietää niitä kahta kilpakosijaa." Marcus hätkähti hieman käyttäessään juuri sanaa "kilpakosija." Se sai kuitenkin Natalien hymyilemään varovaisesti. Toivon pilke syttyi Marcuksen silmiin ja hän vielä jatkoi puheluaan: "Olen mustasukkainen, koska minä rakastan sinua. Olet minulle kaikki kaikessa. En halua jakaa sinua heidän kanssaan. He haluavat sinut, ja niin haluan minäkin. En voi sietää ajatusta siitä, kuinka he pyörivät ympärilläsi kaiken aikaa...Kaikista eniten en voi sietää sitä silloin, kun et kerro viettäväsi aikaa heidän kanssaan." Natalie käänsi katseensa Marcukseen ja tutkaili häntä. Marcus pysyi hiljaa paikallaan ja yritti pidellä sanatulvaa sisällään. "Kuinka monta kertaa me joudumme eroamaan ja palaamaan yhteen, kunnes tajuamme, että siinä ei ole enää järkeä?" Natalie kysyi väsyneesti. Sanat iskivät kuin veitsi Marcuksen sydämeen. "Ei...", Marcus ajatteli järkyttyneenä: aikoiko Natalie jättää heidän juttunsa sikseen? Marcus ei saanut enää sanoja suustaan, vaikka äsken hänellä oli niin paljon sanottavaa. Natalie oli estänyt ja luonut uuden muurin heidän välilleen. Ainoa kysymys, mikä pyöri tällä hetkellä Marcuksen mielessä oli: "Eikö hän rakasta minua enää?" Natalie oli hiljaa hetken, ennen kuin jatkoi: "Olen jo jonkun aikaa miettinyt tätä meidän juttuamme. Me usein riitelemme vain Hugon ja Oliverin takia. En tiedä jaksanko sellaista. Seuraava riitamme olisi varmasti samasta aiheesta, koska en aio lempata heitä minun ystävinäni. Sinun pitäisi tietää se." Marcus tunsi palan kurkussaan. Natalie ei voinut olla tosissaan, tämä oli vain pahaa unta. "Tarkoitatko... Että meidän juttumme on ohi?" Marcus nielaisi. "Niin... Kai minä sitä tarkoitan", Natalie myönsi hiljaa. "Selvä", Marcus yritti sanoa itsevarmasti. Hän käveli ikkunalle. Hän tunsi olonsa tyhjäksi. Sanat olivat kadonneet hänen sydämestään. Hän ei enää osannut muodostaa kauniita sanoja, joita hän aiemmin halusi sanoa Natalielle. Sen takia Marcus lähti enää mitään sanomatta ulos talosta, katsomatta taakseen.

"Missä olet?" kuului viesti Jakelta. Isoveli oli huolissaan pikkuveljestään, joka ei ollut tullut vielä kotiin. Marcus ei yleensä ollut kovin myöhään ulkona. Marcus laittoi vaivalloisesti puhelimensa takaisin taskuunsa ja huikkaisi lisää vodkaa kurkkuunsa. Hän istui baarin pihalla ja joi ostamastaan vodkapullosta suoraan. Hän halusi hukuttaa pahat, surulliset tunteensa ja keskittyä vain johonkin muuhun. Marcus muisteli, kuinka hän ei ollut vuosiin sitten yläasteaikojen koskenutkaan alkoholiin. Ehkä hän oli palaamassa samalle linjalle. Marcuksen kurkkua kuristi ja sydämeen sattui. Hänen olonsa oli niin petetty ja loukkaantunut. Tämä kaikki oli Oliverin ja Hugon syytä. Marcuksen katse sumeni aika ajoin humalan seurauksena. Hänen haju- ja näköaistinsa eivät olleet parhaimmalla tolalla nyt, kun hän oli vähän huppelissa. Hän kuitenkin pystyi haistamaan kaukaisesti tutun tuoksun: se oli se Rose. Se tyttö, joka oli samalla luokalla Natalien kanssa. Marcus kulautti lisää viiniä suuhunsa, kurittaakseen itseään. Miksi jokaisen asian piti liittyä Natalieen? "Hei Marcus", Rose tuli hänen luokseen puhuen viekoittelevalla äänellä. Marcuksen päätä särki ja hänen ajatuksensa olivat ihan sekaisin. Hän vain tuijotti punatukkaista tyttöä hämmentyneenä. "Oletpas sinä humalassa. Miksi et tulisi minun luokseni juomaan vettä?" Rose kyseli uteliaasti. Marcus nyökytti pari kertaa, ajattelematta oikein yhtään. Humalatilaan päätyminen ei sittenkään ollut niin hyvä idea, kuin Marcus oli ajatellut. Rose auttoi Marcusta nousemaan ja tämä kuljetti hänet autolleen. 

Tiesin tämän olevan oikea vaihtoehto. En usko, että pääsisimme pois tästä kierteestä enää ollenkaan. Naurahdin omalle typeryydelleni: muutin koko ajan mieltä asian suhteen. Leikin Marcuksen, Oliverin ja Hugon tunteilla. Ehkä minusta oli vain hauskaa olla ns. heidän hallitsijansa. Otin kirjan käteeni viedäkseni ajatukseni muualle. Avasin aukeaman ja otin kynän käteeni. Kirja tuntui tietävän minun avanneen sen, sillä kirja tervehti minua: "Hei, Natalie." Kirjotin vastauksen pidellen kyyneliä: "Hei." En vain tiennyt, mitä minun piti ajatella tästä. Olihan minulla Oliver ja Hugo, mutta jos Marcusta ei ollut en saisi harjoituksia tai apua tarvitessani. Vampyyrit voisivat tappaa minut halutessaan, mutta se oli myös toisinpäin. Puristin käsilläni vatsaani ahdistuneena. Ei sen näin ehkä pitänyt mennä. En tiennyt, miten pärjäisin yksin. Olinko käyttänyt Marcusta hyväkseni koko tämän ajan? Ei, en minä ollut sellainen juonitteleva narttu. Tai ainakin halusin uskoa niin. "Löysitte näköjään Kathyn ja hänen kaksoisolentonsa", kirja selitti. "Niin. He ovat nyt turvassa", kirjoitin takaisin. "Kuten halusitte", kirja kirjoitti tokaisevaan sävyyn. "Kuka te muuten olette?" kysyin uteliaasti. "Miksi se on tärkeää?" kirja vastasi aika nopeasti. "Koska sinä tiedät kuka minä olen. Eikös siellä olekkin joku toisessa päässä?" kirjoitin kiihtyneenä. Minun oli saatava tietää. Tämä henkilö tiesi pelottavan paljon, mitä täällä Mirstonessa tapahtui. "Olen vain noita. Muuta ei tarvitse tietää", kirja vastasi. "Miksi?" utelin. Noin mahtava ja asiansa osaava noita voisi olla paljon paremmin avuksi täällä, Mirstonessa. Mahdollisesti hän oli jo täällä, mutta emme vain tajunneet, kuka hän oli. "Niin on parempi kaikkien kannalta", kirja vastasi arvoituksellisesti. Tajusin juuri, että kirja oli vienyt ajatukseni muualle ja olin kiitollinen siitä. Ehkä en hetkeen ajattelisi Marcusta, niin oloni paranisi. Hyväksyin kirjan vastauksen ja suljin sen. Kirjan omistaja oli varmasti mahtava noita. Mietin vain, miten se oli päätynyt meidän taloomme, salaiseen lipaston kaappiin? Sen haluaisin todellakin tietää. Huokaisin väsyneenä ja hypähdin sängylle. Onneksi huomenna oli sunnuntai, sain ainakin miettiä ja levätä hetken. Laitoin silmäni kiinni ja annoin unen tulla. "Hyvää yötä Oliver, Hugo ja... Marcus", ajattelin mielessäni, ennen kuin vaivuin uneen.