Natalie - Totuus vai taru?

Hylkiö

 "Kuulitteko, Kathyllä on kuulemma perjantai-iltana bileet! Me juhlitaan sen synttäreitä, se täyttää 18!" Alex kertoi innoissaan istuessamme tavalliseen tapaan lounaspöytämme ääressä. Rosa näytti jo silmin katsottaessa mustasukkaiselta, mutta en sanonut mitään. "Ahaa, onko kaikki lukiosta kutsuttu?" Rosa kysyi hieman sarkastiseen sävyyn. Kyllä, hän oli selvästi vihoissaan. "On. Tuletteko te?" Alex kysyi katsoen minua, Ericiä ja Serenaa. "Hmm, voisin tulla. Entä te kaksi?" Serena tokaisi juoden juomapullostaan vettä. Hän rakasti bileitä. "Voisin tullakkin. En tiedä vielä", kerroin hymyillen. En ollut ihan varma, sillä Kathyn läsnäolo sai vatsani vinksahtamaan. Kestäisinköhän sellaista kokonaista iltaa? "Ajattelin tulla...Jos Nat sinä tulet, tuotko sinä niitä kolmea mukanasi?" Eric kertoi hieman varuillaan. Hän katsoi minua sivusilmällään. Hän oli selvästi tarkkaillut sitä, kun kävin juttelemassa Oliverille Hugon koulutuksesta ja Marcukselle ihan nyt muuten vain. Hugolle olin käynyt vaihtamassa pari sanaa, kyselemässä kuulumisia sun muuta. Mutta nyt kun hän tuli kysyneeksi... En tiedä. Voisin ottaa Marcuksen, sillä hänkin on ihmissusi ja tuntee samalla tavalla Kathyn ollessa lähellä. Mutta entäs Oliver? Häntä pitäisi koko ajan vahtia, mutta on hän ihan hyvää seuraa kun sille päälle sattuu. Hugo olisi ehkä riesa, jos hän tulisi hulluksi ja hyökkäisi jonkun kimppuun. Marcus kuulosti parhaalta vaihtoehdolta, mutta suhteemme oli nyt niin...outo. Emme edes seurustelleet, emmekä olleet sopineet. Emme olleet edes puhuneet koko seurusteluasiasta. Se muistuttikin mieleeni, rakastikohan hän yhä minua? Vai oliko hän nyt jonkun muun perässä ja sen takia viestittelee harvemmin. En uskaltanut kysyä asiasta suoraan, sillä se hävetti minua. Ehkä minun pitäisi kallistua Oliverin ja Hugon puoleen. "Minä ainakin tulen!" Rosa huudahti yrittäen saada huomiota Alexilta, mutta Alex näytti olevan muissa maailmoissa. Rosa nojasi takaisin penkkiin ja laittoi kätensä puuskaan turhautuneena. Näin kauempana Marcuksen kävelemässä kohti etuovia. Hän vilkaisi tännepäin ja kai ajatteli, tulisiko puhumaan minulle tai ei. Tai no, mistä minä tiesin. Ehkä hän ei edes nähnyt minua. Hugo sekoitti ajatukseni istumalla eteeni pöytään. Hän kävi nykyään samaa lukiota kanssamme. "Tuota, minun pitäisi puhua kanssasi. Saanko lainata häntä hetkeksi?" Hugo tokaisi hieman tökerösti. "Siitä vain", Rosa tokaisi kylmästi. Koitin olla huomioimatta sitä. Hän osasi olla joskus ärsyttävä. Eric oli hiljaa, ja Serena tönäisi minua kiusoittelevasti. Nousin pöydästä vastahakoisena. Huomasin Marcuksen kadonneen, mutta huomioini ei ollut nyt kiinnittynyt siihen. "Mitä asiaa sinulla on?" kysyin yrittäen kuulostaa kiinnostuneelta. Ajatukseni olivat nyt ihan muualla. "Minä tuota mietin...Olen pahoillani, että käytin Serenaan taas minun hypnotisointiani, mutta...", Hugo takelteli häveten. "Hetkonen...! Hypnoosia?" kysyin ihan ymmälläni. Mistä hän oikein selitti. "Käytin sitä silloin aiemmin, jotta saisin jotenkin sinut pois Marcuksen ja muiden suojauksesta. Silloin, kun Serena antoi sinulle sen lapun... En kai kertonut, että meillä vampyyreillä on erityisiä lahjoja...?" Hugo kertoi hermostuneesti. "Sinä käytit ystävääni hyväksesi!" olin melkein huutaa, mutta sain tunteeni hillittyä. Lisää huomiota tässä vähiten kaivattaisiin. "Niin, ja olen pahoillani siitä. Kysyin aiemmin Serenalta, että aiotko sinä mennä sinne Kathyn syntymäpäiväjuhlille... Hän kertoi, että ei tiennyt, mutta hän sanoi että tunnuit oudon välttelevältä Kathyä kohtaan. Onko jokin vialla, Natalie?" Hugo selitti yhä hermostuneemmin. Hän oli rauhaton ja yritti paikata virheensä selvästi. Ehkä minun olisi jo aika antaa hänelle kunnolla anteeksi. "Huoh, kaipa minä voin siitä sinulle kertoa. Tule", huokaisin ja kävelin koulun takapihaa kohti. Sitä paikkaa eivät muut kuin tupakoivat lukion ykköset käyttäneet, mutta he eivät olleet tähän aikaan täällä. Istahdin penkille. Katselin ympärilleni. Pian tulisi talvi, olihan kuukausi jo lähellä lokakuun loppua. Syksyn ruskeat ja punertavan sävyiset lehdet leijailivat tuulessa. Hugo istahdi varovaisesti viereeni, mutta jätti vähän väliä. Hän yritti selvästi olla ärsyttämättä minua. "Hugo, haluan luottaa sinuun. Voinko luottaa sinuun?" kysyin varmistaakseni. Tavallaan lupasin Marcukselle olla puhumatta tästä vampyyreille, mutta minun oli vähän pakko. En halunnut pitää Hugoa varjossa. "Voit aina luottaa minuun, Natalie", Hugo lupasi räpytellen ruskeita nappisilmiään. "Selvä. No se Kathy... Hänessä on jotain outoa. En osaa selittää, hän jotenkin saa minut rauhattomaksi ja rauhalliseksi yhtä aikaa. Koko kehoni menee sekaisin hänen läsnäollessaan. Toinen puoli haluaa paeta ja toinen haluaa lähestyä ja puhua hänelle. Tähän saakka olen paennut, mutta en ole varma, pitäisikö minun vain puhua hänelle, että tämä menisi pois...", kerroin huojentuneena, että sain purkaa ajatuksiani jollekkin muulle kuin Marcukselle...Joka oli tälläkin hetkellä ulottumattomissa. "Kathy? Se uusi tyttö? Nyt kun mainitsit... Minä en tunne mitään. Aluksi se tuntui oudolta, mutta sitten päätin asian olla. Täytyi olla ihmisiä, jota en pystynyt haistamaan", Hugo tokaisi hämmentyneenä. Katsoin häntä silmät suurina. Sanoiko hän juuri: "...Ihmisiä, jota ei pystynyt haistamaan"?" Se ei ollut mahdollista! Olin varma, että Kathy ei ollut ihmissusi. Mutta silti, ajatuskin olennosta, joka oli vampyyrille hajuton, sai minut voimaan pahoin. Mikä Kathy oli? Oliko hän uusi uhka vai ystävä? "Hugo, meidän on selvitettävä, mikä hän on", sanoin päättäväisenä. "Mekö? Todellako?" Hugo kysyi epäuskoisena. "Näetkö ketään muuta Hugoa lähettyvillä?" kysyin vitsaillen. "Etpä kai. No, tietenkin tulen mukaasi", Hugo lupautui iloisesti hymyillen. Nyökkäsin. Pian saisimme Kathystä selville, mitä hän oli naisiaan.

Heittäydyin sängylleni väsyneenä. Suljin silmäni hetkeksi. Huomenna olisi perjantai. Mitenköhän pärjäisin Hugon kanssa? Pitäisiköhän minun sittenkin pyytää Oliver myös mukaan? Otin puhelimeni käteeni ja etsin yhteystiedoista Oliver Elrodin. Kuulin kuitenkin jonkun hyppäävän ikkunalaudalta sisälle huoneeseeni ja käännyin ympäri hämmästyneenä. Se oli Marcus! "Mitä asiaa?" kysyin hämmästyneenä. Hän yleensä varoitti, jos hän olisi tulossa käymään. "Et kai mene huomenna Kathyn bileisiin?" Marcus kysyi pidellen käsiään puoliksi housujensa taskussa. Hän vältteli katsettani. "Olen", vastasin lyhyesti. "Miksi?" hän kysyi kärkkäästi. "Miksi en? Menen viettämään aikaa Ericin ja Serenan kanssa", tokaisin välinpitämättömästi. "...Ja Hugon. Ja arvatenkin Oliver tulee mukana", Marcus keskeytti minut kaikkitietävästi. Katsoin häntä tarkkaillen. Mikä nyt häntäkin vaivasi? Tunnustelin hänen tunteitaan erityisillä aisteillani. Hän oli mustasukkainen, vihan ja surun sekoitusta. "Ja?" kysyin viattomasti. Oli ehkä väärin ärsyttää Marcusta lapsellisesti, mutta en vain voinut itselleni mitään. "Lopeta jo, Natalie. Minulla on oikeus olla huolissani, jos aiot mennä niiden... Kahden kanssa", Marcus kertoi purren hammastaan. "Sinunko kanssa minun pitäisi mennä?" tokaisin hieman ilkeään sävyyn. Tiesin sen olevan todella töykeää ja kaduin sitä heti. "No...Niin. Olisi ainakin turvallisempaa. Tai et menisi ollenkaan", Marcus tokaisi yllättyneenä. "Anteeksi...Meidän välimme ovat viime aikoina olleet aika kylmät", pyysin anteeksi katuvaisena. Marcus katsoi jalkoihinsa vältellen katsettani ja nyökkäsi. "Johtuuko se Hugosta ja Oliverista?" kysyin vaivaantuneena. Marcus nyökkäsi. "Nat, sano suoraan, kenet sinä meistä kolmesta todella haluat", Marcus aneli surullisin silmin. Hän näytti nyt todellisen tuntemuksensa, se ei ollut vain mustasukkaisuutta, mutta myös epävarmuutta. Eikö hän enää luottanut minuun? "Minä...Marcus, minä en tiedä", vastasin puristaen kättäni nyrkkiin turhautuneena. En todella tiennyt. En halunnut ajatella nyt, mitä tunsin heitä kohtaan. Se vain sai ajatukseni sekaisin. Jos rakastaisin yhtä, muut olisivat minulle vihaisia ja välttelisivät minua. "Sinun kannattaisi päättää. Tämä 'rauha' ei kestä pitkään ja sinä tiedät sen", Marcus sanoi hoputtaen. "Se juuri tuhoaa rauhan! Jos valitsen esimerkiksi Oliverin, sinä ja Hugo teette kaikkenne erottaaksenne meidät. Ja jos valitsen sinut tai Hugon, käy samalla tavalla joka tapauksessa! Minun ei ehkä pitäisi valita ketään teistä!" ärähdin vihaisesti. Marcus katsoi minua järkyttyneenä. "Natalie, minä vannoin että sinusta tulee minun oma betani. Mutta nyt...En ole enää niin varma. Miksi olet muuttanut mieltäsi?" Marcus huokaisi surullisena. Hän piteli jotain kädessään. Oliko se...Kirja? Se oli se sama kirja, jota näin hänen lukevan nähdessäni hänet ensimmäistä kertaa. "En voi olla perheelleni rehellinen, koska joudun valehtelemaan puolestasi. En ole varma, oletko uskollinen minulle, kuten ihmissuden kuuluisi olla. Natalie, en voi jatkaa näin", Marcus puuskahti tuskissaan. Tuijotin häntä sanattomana. Mitä hän oikein aikoi? Marcus ojensi kirjan minulle. Otin sen käsiini hämilläni. "Se on ihmissusien harjoituskirja. Siinä on kaikki... Mitä sinun pitää oppia. Se ei ole ainoaa lajiaan, joten voin kai antaa sen sinulle", Marcus selitti. Luin kirjan kannen. Sen nimi oli "Oppia rakeille." "Tiedän, nimi on outo. Se on Hartwallin suvun perustajan tekemä kirja. Hän teki sen silloin, kun hän vasten tahtoaan muuttui ihmissudeksi ja hänen piti selvitä ihmisten keskuudessa paljastumatta. Mutta jos sinulla on tämä...Sinä et tarvitse minua ja voin olla taas rehellinen perheelleni", Marcus paljasti vihdoin, mitä aikoi. "Et ole tosissasi! Minä tarvitsen sinua!" sanoin hämmentyneenä. Aikoiko hän oikeasti katkaista välimme näin? En minä osannut tarpeeksi hyvin, vaikka väitin itselleni niin. "Entä metsästäjät? Joudunko selviämään niistäkin yksin?" kysyin hämilläni. Marcus ei sanonut mitään. "Mutta muista, että tämä tarkoittaa sitä, että Hugo ja Oliver ovat perheelleni vapaata riistaa", Marcus tokaisi varoittavaan sävyyn. "Marcus, älä tee sitä...", pyysin surullisena. Marcus kuitenkin oli jo kadonnut huoneesta. Haistelin haikeana hänen peräänsä jättämäänsä ominaistuoksua. Kävelin ikkunalle kirja sylissäni. Marcus, miksi teit näin?