Natalie - Totuus vai taru?

Takaisin alkuun

Katsoin vaatteita kaapistani. Mitä laittaisin päälleni? Tapaisin Oliverin tuossa tunnin kuluttua. Ehkä ottaisin jotain tavallisempaa, ja yksinkertaista mekon sijasta. Kun olin valinnut vaatteeni, menin hieman kohentelemaan hiuksiani huoneeni vessaan. Oliver oli ihan mukava heppu, kyllä näistä treffeistä tulisi hyvät. Jos vain en mokaisi mitään. Olin ollut hermostuksissani jo Marcuksen kanssa, joten miten nyt Oliverin kanssa? Nyt minulla oli vähän kokemusta, mutta en silti osannut käyttäytyä vielä 'oikein'. Kuulin puhelimeni värisevän huoneessani. Sain juuri kiharrettua hiukseni, laitoin vielä vähän lakkaa ja sitten kävelin takaisin omaan huoneeseeni ja otin puhelimeni käteen. Hugo soitti. Mietin hetken aikaa, vastaisinko. Olisi kuitenkin epäkohteliasta olla vastaamatta, eikä minulla mitään Hugoa vastaan ollut. Mietinpä vain, mitä asiaa hänellä oli. Painoin puhelun päälle ja nostin puhelimen korvalleni. "Moi, Hugo. Mitäs sulle?" tervehdin hymyillen, vaikka tiesin, ettei Hugo voinut nähdä hymyäni. "Moi Nat! Aattelin vaan, ku tuun tuossa viikonloppuna Mirstonessa käymään...", Hugo aloitti värisevin äänin. Miksi hän oli niin hermostuksissaan? "Mirstonessa? Mitä sä täällä?" kysyin keskeyttäen hänet. "Kaverilla käymään. Eihän täältä ole sinne kuin parin tunnin matka", Hugo vastasi vain nopeasti. "Ei vain parin, tänne on Fernsworthista viiden tunnin matka", naurahdin huvittuneena. "Niin...Mutta ajattelin, että voitaisiinko me sitten nähdä? Vanhojen aikojen kunniaksi?" Hugo kakisti jännityneenä. "Tietenkin! Nähdään siis viikonloppuna!" hihkaisin iloisesti. "Juu, nähdään!" Hugo vastasi ilahtuneena. "Mutta nyt mun pitää mennä. Jutellaan vaikka myöhemmin, jos haluat", tokaisin huomatessani, paljon kello oli. Olin näköjään kuluttanut puolisen tuntia hiuksieni kihartamiseen. Piakkoin Oliver tulisi tänne, enkä halunnut olla myöhässä. "S-Selvä, heippa", Hugo hyvästeli. Suljin puhelun ja laitoin puhelimeni äänettömälle. En haluaisi, että viestit ja soitot häiritsisivät treffejämme. Huokaisin helpotuksesta. Elämä tuntui menevän nyt hyvin. Aikoisin nauttia siitä täysin rinnoin. Nousin sängyltä ja otin nopeasti takkini naulakosta lähtiessäni ulos huoneestani. Kävelin alakertaan, jossa kuuluikin television ääni. Isä oli tullut jo töistä ja katsoi lempisarjaansa. "Hm, minnes menet?" isä kysyi taas tavalliseen tapaansa. "Ulos", tokaisin ja laitoin kenkäni jalkaani. En yleensä koskaan käyttänyt korkokenkiä. Ehkä joskus juhlissa käytin, mutta silloinkin jalkani kipeytyivät. En vain osannut kävellä niillä. "Todella naisellista", ajattelin huvittuneena, kun suljin oven perässäni astuessani ulos. Vilkaisin pientä rannekelloani: kello 18:47. Aika paljon vielä aikaa, jos sitten Oliver ei tulisi ajoissa. Istahdin portaille ja katsoin yllä avautuvaa tähtitaivasta. Kaunis ilta. Pieni häivähdys sumua nousi maasta ja se toi kauniin, mystisen tunnelman. Kuulin jo nyt kaukaa lähestyvän mopon äänen. Se oli varmasti Oliver. Hänellä oli sellainen punainen mopo. En tiennyt mopoista mitään, joten en tiennyt sitä merkkiä. Hyvältä se ainakin näytti. Pian Oliver kaarsikin pihaan. Täällä useimmat nuoret kulkivat mopoilla, sillä ikä tai raha ei vielä riittänyt autoihin. "Hei, Nat! Hyppää kyytiin!" Oliver huikkasi moponsä kyydistä. Hän antoi minulle toisen kypärän ja laitoin sen päähäni. Istahdin hänen taakseen ja kysyin: "Minne mennään?" Oliver naurahti ja vastasi: "Saatpa nähdä." Hän käänsi moponsa ja lähti ajamaan pitkin tietä jonnekkin. Otin tiukasti kiinni hänen lantiostaan, etten tippuisi. Oliver ajoi tuntuvasti nopeammin ja rauhattomammin, kuin Marcus tai Eric. Maisemat vilistivät ohitsemme. Oliver kääntyi tutulle metsätielle: tämä vei minun ja Marcuksen treffauspaikkaan! Tiesikö Oliverikin siitä paikasta? Minua hieman hermostutti, sillä olimme nyt Hartwallien reviirillä. Mitä jos Ben hyökkäisi taas kimppuumme? Tai joku muu uusi ihmissusi? "Tuota...Oliver. Tämä on Hartwallien asutusta, emme saisi olla täällä!", huusin mopon äänen ylitse. Toivottavasti sudet eivät kuulleet. Vaikka he olivat kyllä aika varmasti kuulleet mopon moottorin äänen, se on varma. Eli jos he löytäisivät meidät, Oliver voisi olla vaarassa. "Pelkäätkö sinä Hartwalleja?" Oliver kysyi kiusoittelevasti. "E-En! Meidän ei silti pitäisi olla täällä!" huudahdin takaisin. "Hmph, ei minua Harwallit pelota. He saavat minulta köniin, jos ne edes yrittävät tulla meitä kiusaamaan", Oliver vastasi itsevarmasti. Hän ei tiennyt, mitä sanoi. Voisin varmaan selittää asian Hartwalleille, mutta en tiedä, suuttuisivatko he. Minua hirvitti, että ne hyökkäisivät kimppumme. Nousimme ylös mäkeä. Enää ei ollut pitkä matka. Olimmekin jo pian mäen päällä. Oliver sammutti moponsa ja minä nousin kyydistä samalla ottaen kypärää päästäni. Kaunis maisema avautui eteeni, taas kerran. Katsoin sitä ihastuneena. Kaunis tähtitaivas ja sumu kruunasi kaiken. "No, mitäs sanot?" Oliver kysäisi ottaen minut kainaloonsa. Hymyilin. Tunnelma oli ihana. Muistutti kuitenkin kipeästi Marcuksen tapaamista. Yhtäkkiä haistoin tutun tuoksun: Marcus ja Ben. Miksi he antoivat tuulen tuoda tuoksunsa luokseni? Varoitukseksi? Käänsin katseeni metsään. Näin heidän kirkkaat silmänsä, jotka tuijottivat meitä. Onnekseni Oliver ei ollut vielä nähnyt heitä. "Mennään. Täällä ei ole turvallista", ehdotin ja kävelin hänen moponsa luokse. Oliver kohautti olkiaan ja tuli mukanani. Lähdimmekin vähin äänin. Toivottavasti Marcus ei pannut pahakseen, että tapailin nyt muita. Kaipasin häntä syvällä sisimmässäni, mutten halunnut myöntää sitä.

Päätimme mennä siihen kahvilaan, jossa olimme aiemmin Ericin kanssa. Cafe Mirstone oli onneksemme puoleen yöhön vielä auki. "Mitä haluaisit syödä tai juoda?" Oliver kysyi minulta hymyillen. Vatsani kurni. En ollut syönyt tunteihin. Nyt kelpaisi raaka liha. Työnsin ajatuksen pois mielestäni. En ollut nyt ihmissusi, vaan ihminen. En saisi ajatella saalistusta tai raakaa lihaa. Olisi oltava...Ihmisiksi. "Tuota, voisin ottaa kuuman kaakaon ja perunasoseen pihvin kanssa", tokaisin hänelle hymähtäen. "Minä sitten tarjoan", Oliver tokaisi vinkaten silmää. Pyörittelin silmiäni muka turhautuneesti. Oli se herrasmies. Kävelin jo edeltä pöytään. Yhtäkkiä puhelimeni piippasi: se oli Marcukselta. Katsoin nopeasti Oliverin suuntaan, joka oli tekemässä tilausta kassalla. Otin puhelimen esiin ja avasin keskustelumme. "Mitä teit reviirillä? Ja kuka oli kanssasi? Tiedät, ettei siellä saa olla ulkopuolisia sinun lisäksesi!" viestissä luki. Siitä paistoi mustasukkaisuus. "Oliver vei minut sinne. Yritin estää, mutta hän ei kuunnellut. Sainhan hänet lopulta pois sieltä", vastasin nopeasti. Inhosin riitoja ja kaikkea sen tapaista. Silti tunnuin aiheuttavan niitä liiankin usein omalla käytökselläni. "Kuka Oliver?" seuraavassa viestissä kuului. Suljin puhelimen suutuksissani. Ei Marcukselle kuulunut minun menemiseni tai treffiseurani. En edes huomannut, että Oliver oli jo istuuntunut pöytään kaksi kaakaota käsissään. "Mikäs sua risoo?" hän kysäisisi huvittuneena. Pudistin päätäni ja vastasin: "Ei mikään." Oliver ojensi kaakaoni minulle ja hörppäsi omastaan. Huomasin vasta nyt, että hän oli laittanut hiuksensa geelillä ylös. Kampaus näytti hyvältä ja se sopi hänelle. "Kiva kampaus", kehuin vaihtaen puheenaihetta. "A-Ai, kiitos", Oliver tokaisi hymähtäen. Puhelimeni värisi pöydällä. Se oli varmasti Marcus. Tai Serena...Tai Hugo...Tai isä. "Vastaa vain", Oliver tokaisi huolettomasti. Otin siinä samassa puhelimen käteeni ja katsoin soittajan. Se oli Marcus. Painoin 'hylkää'-nappia ja laskin puhelimen pöydälle. Katsoin Oliveria varoittavasti silmiin. Älä kysy. "Noh, miksi sinä ja Marcus erositte?" ruskeatukkainen poika kysäisi uteliaasti. Miksi hän halusi niin paljon tietää? Tuskin vielä tunsin häntä. "Me vain emme sopineet toisillemme. Onko sinulla ollut aiemmin ketään?" vastasin neutraalisti. "On, pari. Hekään eivät sopineet minulle, liian pinnallisia ja ylimustasukkaisia ihmisiä", Oliver vastasi ja hörppäsi taas kaakaotaan ja nyt tuijotti siihen. Ei tämä nyt niin kiusallista ollut. Yhtäkkiä näin, että tuttu hahmo astui sisään kahvilaan. Se oli Marcus. Kaiken kukkuraksi hänen nähtyään minut ja Oliverin, hän lähti astelemaan kohti pöytäämme. Mistä hän tiesi, että olimme täällä? Hän seisahti pöytämme viereen. Oliver nosti katseensa. Marcus tuijotti suoraan Oliveriin ja Oliver häneen. "Häi-vy", Marcus käski tuijottaen häntä kiivaasti. Hänen siniset silmänsä tuntuivat kipunoivan salamoita. Oliver nöyrtyi ja lähti menemään. Marcus istahti hänen paikalleen ja tuijotti minua vihaisena. "Miten saatat pettää minua?" Marcus kysyi terävästi. Hänen äänestään kajasti pelkonsekainen vihaisuus, jota hän yritti peitellä. "En minä sinua petä, emme me ole yhdessä...", tokaisin tuhahtaen kädet puuskassa. Meno oli kuin ala-asteella. "Natalie. Sinä olet minun kumppanini. Et kenekään muun", Marcus tuhahti kiivaasti. Hän nousi seisomaan ja tuijotti minua suoraan silmiin. Mitä hän oikein tarkoitti? "Nat, minä pidän sinusta todella...M-Minä...Rakastan sinua", mustatukkainen poika paljasti huokaisten. Hänen äänensä oli muuttunut lempeäksi, mutta silti siitä kaikui kipu ja rauhattomuus. Hän pelkäsi jotain. "Marcus, minä...En tiedä mitä sanoa", vastasin tuijottaen ulos ikkunasta. En halunnut katsoa Marcusta silmiin. Häneen ei voinut luottaa. Liz oli minua parempi, hänen pitäisi olla Marcuksen tyttöystävä ja vaimo. "Katso minua!" Marcus huudahti lyöden pöytää. Käännyin hätkähtäen hänen suuntaansa. Kuulin Marcuksen sydämen tykytykset. Miksi se oli niin kiivas? Miksi hän oli niin rauhaton? Puhuiko hän todella totta? Katsoin suoraan hänen sinisiin silmiinsä. Miksi en voinut tunteilleni mitään? En vain pystynyt siihen, että lopettaisin hänestä pitämisen. Ehkä suhteemme oli alkanut nopeasti, mutta ehkä se oli niin, että olimme luodut toisillemme. Nousin seisomaan ja vein kasvoni Marcuksen kasvoja vasten. Hengitin hetken aikaa, yrittäen rauhoittaa itseni. Yhtäkkiä löysinkin itseni jo suutelemassa rakastamaani miestä. Olin heikko. Heikko Marcukselle.