Natalie Midgley on 17-vuotias tyttö vanhasta Fernsworthin kaupungista. Hän on käynyt siellä nyt kaksi vuotta lukiota. Vuosi sitten hänen äitinsä Anna kuoli auto-onnettomuudessa, jonka takia hänen on ollut vaikea keskittyä opintoihinsa. Hänen isänsä...
Seurasin etunenässä Kathyn ominaistuoksua. Hugo ja Oliverhan eivät Kathya voineet haistaa. Metsä oli pimeä. Minua hermostutti, sillä en saanut käyttää ihmissusimuotoani nähdäkseni paremmin. Olin luvannut sen Marcukselle. Ties mitä laitteita metsästäjillä oli ihmissusien löytämiseen. Ei kannattanut ottaa riskiä. Oliverin ja Hugon silmät hehkuivat oransseina. He varmasti näkivät hyvin. "Minne hän on voinut mennä?" kysyin hiljaa ääneen. Hajujälki kyllä jatkui, mutta oli vaikea liikkua metsässä. "Tämä on liian hidasta", tuhahdin ärsyyntyneenä raivatessamme tietä saniasten lävitse. Oliver hypäytti minut selkäänsä. "Mitä sinä nyt?" kysyin hämmentyneenä. "Näytä tietä. Me voimme juosta, jos sinä et suostu muuttamaan muotoasi", Oliver tokaisi. En ollut kertonut hänelle muistaakseni metsästäjistä, joten hän varmaan ihmetteli miksi en käyttänyt voimiani. "Selvä, mennään", tokaisin ja osoitin vasemmalle, kohti metsän laitaa. Oliver ja Hugo ryntäsivät juoksuun. Yhtäkkiä haju vahvistui: Kathy oli todella lähellä! "Pysähtykää", pyysin nopeasti. Molemmat pysähtyivät kun seinään, metsän laitaan. Tiputtauduin alas Oliverin selästä ja vilkuilin ympärilleni. Näimme auton pysähtyneenä kadun laitaan. Musta iso Ford. Kyydissä istui nainen ja mies. He katselivat ympärilleen, mutta eivät liikkuneet. Auto oli sammutettu, mutta näin liikettä auton sisällä. Kehooni hiipi pelottava, rauhaton olotila. Jokin noissa kahdessa sai sydämeni hyppimään pelosta. Yhtäkkiä näin jonkun ison hahmon kävelevän varjoisalla kujalla.
اوووه! هذه الصورة لا تتبع إرشادات المحتوى الخاصة بنا. لمتابعة النشر، يرجى إزالتها أو تحميل صورة أخرى.
Otus näytti ihmissudelta, mutta sen muoto ei ollut täysin susimainen. Se käveli kuin ihminen, mutta murisi vihaisena kuin ihmissusi. Silmät vaihtoivat väriä punaisesta oranssiin. Se kaatoi pari roskalaatikkoa vihastuksissaan. Sillä oli hopeinen turkki, joka hehkui kuunvalossa. Vilkaisin kohti ihmisiä autossa: ne vielä huomaisivat tuon, jos eivät jo olleet huomanneet. Se oli varmasti Kathy!
Kathy käveli varjoista näkyville nuuskien ilmaa. Yhtäkkiä ihmiset astuivat ulos turvaisasta autostaan ja lähtivät kävelemää kohti Kathyn olinpaikkaa. Kathy huomasi heidät ja alkoi raivota kuola valuen suunpielistä. Hän ryntäsi kohti kahta ihmistä. Ihmiset eivät näyttäneet hätkähtävän. Mies nosti aseen ja osoitti sillä lähestyvää Kathyä. Pakokauhu yltyi sisälläni: he EIVÄT SAANEET TAPPAA HÄNTÄ! Murahdin vihaisena ja muutin nopeasti muotoani. Hyökkäsin naisen kimppuun, riuhdoin ja purin hänen kädestään. Mies kääntyi minua kohti ja Kathy hyökkäsi miehen kimppuun kaataen tämän kumoon niin, että miehen kädessä oleva ase lensi kauas. "Seuraa minua!" pyysin ulvaisten Kathyltä. Hän näytti ymmärtävän ja ryntäsimme pakoon pusikkoon. Hugo ja Oliver olivat jo kadonneet jonnekkin. Juoksimme sydän vilkkaasti pamppaillen, olisi paettava nopeasti. Juoksimme ja juoksimme, kunnes päädyimme kalliojärvelle. Sieltä oli pitkä pudotus alas. "On hypättävä. Meidän on uitava tuonne saarelle. Ihan vain hetkeksi pakoon heiltä", huudahdin yhä juosten. Kathy ei vastannut mitään, mutta hän silti hyppäsi mukana todella pitkän, ainakin kahdenkymmenen metrin pudotuksen alas veteen. Pidin hengitystäni yhä kauhuissani ja uin Kathy vierelläni kohti saarta. Hetken kuluttua pääsimme sinne, ravistelimme turkkimme vedestä ja piilouduimme pusikkoon. Näin niiden kahden metsästäjän hortoilevan kallion päällä etsien meitä. Hengitin yhä tiuhaan tahtiin. "Osaatko muuttua takaisin omaksi itseksesi?" kysyin varuillani. Ehkä heillä olisi pienempi todennäköisyys löytää meidät, jos olisimme ihmismuodossa. "E-En minä osaa", hän ärähti katsoen minua kauhuissaan. Hän ei itsekkään tiennyt, mitä oli tapahtunut. "Ajattele takaisin muuntautumista. Ajattele olevasi ihminen. Ajattele, että haluat nyt muuttua takaisin ihmiseksi", selitin rauhallisella, tasaisella äänellä. Kathy henkäisi syvään. Näin hänen korviensa ja hännän katoavan, sekä karvoituksen. Pian hän oli vain märillä vaatteillaan ihmisenä edessäni. Nyökkäsin ja seurasin perässä. Olimme nyt molemmat ihmisiä. Otin takkini ja pudistelin siitä vettä pois. Meidän olisi päästävä pois täältä saarelta tänä yönä: ties mihin ajankohtaan saakka metsästäjät olivat valmiita etsimään heitä. "Mistä tässä on kyse? Mitä tapahtui?" Kathy kysyi katsoen minua siniset silmät suurina. "Sinä muutuit... En tiedä, mikä sinä olet, mutta... Kai sinä olet jonkinlainen ihmissusi?" tokaisin hämilläni. Hänen kehonsa muoto ihmissusimuodossa oli niin omituinen, en ollut nähnyt mitään sellaista ennen. "M-Miksi minä olen hirviö? Miksi vanhempani hyökkäsivät kimppuuni niin? HE OSOITTIVAT MINUA ASEELLA!" Kathy itki hysteerisenä. Hän oli shokissa. Otin kiinni hänen käsivarsistaan: "Katso minua silmiin, Kathy." Blonditukkainen tyttö katsoi minua yhä kyynelien vieriessä hänen poskillaan. "Sinä selviät. Selitämme sinulle kaiken, onko selvä?" kerroin yrittäen rohkaista häntä. Tämä oli hänelle uutta. Olin itsekkin aika shokissa, kun sain tietää voimistani. Kathy nyökkäsi ja hän antoi itsensä rauhoittua. "Eli...He olivat vanhempiasi?" kysyin istahtaen taemmas, antaakseni hänelle tilaa. "Niin. Isäni on kyllä metsästäjä. Hän hankkii riistaruokaa valtiolle ja sen takia hänellä on ympärivuotinen metsästyslupa. Mutta en koskaan odottanut hänen... Yrittävän ampua minua", Kathy takelteli surullisena. "Kaikki kääntyy parhain päin, Kathy", lupasin säälien häntä. "Lupaatko?" Kathy varmisti yhä hytisten hieman pelosta. "Minä lupaan", lupasin itsevarmana.
Odotimme aamuun. Juttelin Kathyn kanssa rauhoitellakseni häntä. Ajatukseni pyörivät kuitenkin yhä Oliverin, Hugon ja Marcuksen ympärillä. Hartwalleja ei ollut näkynyt, vaikka uskoisin heidän huomanneen vieraan suden kuljeskelleen heidän reviirillään. Toivottavasti Oliver ja Hugo olivat tajunneet palata kotiinsa turvaan. Olen varma, että metsästäjät kuulustelisivat heitä, jos he kohtaisivat toisensa. Puhelimenikin oli hukkunut jonnekkin. Eikä minulla ollut mitään tietoa, että minne. "Kerroit siis äitisi olevan sairaanhoitaja. Sehän on kiva ammatti", hymyilin ystävällisesti. "Niin. Ainakaan ei tarvitse lähteä ihan heti sairaalaan, jos sattuu jotain. Heh", Kathy tokaisi hymyillen. Yön aikana hän oli saanut kerättyä rohkeuttaan ja voi nyt paremmin. "Tuota...Onko täällä mitään syötävää?" Kathy kysyi virnistäen. Omakin mahani murisi. "Ei varmaan. Syödään sitten, kun pääsemme pois täältä", lupasin ystävällisesti. "Uimmeko me takaisin rantaan?" Kathy kysyi mietteliäänä. Tällä hetkellä se oli ainoa vaihtoehto. Saarella ei asunut ketään, sillä se oli Hartwallien maihin kuuluva osa. "Pakko", vastasin lyhyesti. "No, eiköhän mennä. Vatsani kurnii ja väsyttää...", Kathy pyysi katsoen haikeana kohti rantaa. Sinne ei ollut pitkä matka, jaksaisimme uida sen ylitse. Kahlasin ensimmäisenä veteen ja uin kohti rantaa pää pinnalla. Kathy tuli perässä. Pian olimmekin jo rannalla, läpimärkinä, väsyneinä ja nälkäisinä. Kathyn koti oli lähempänä, mutta siellä olisi varmasti jo hirveä kaaos tullessamme. "Miksiköhän tälläista tapahtuu juuri minun syntymäpäivänäni?" kuulin Kathyn mumisevan. Ehkä Kathyllä oli jokin geeni, joka aktivoituu 18-vuoden iässä. "Mennään. Nopeasti", pyysin ja lähdin johdattamaan meitä kohti Karthyn kotia.
Päästessämme Kathyn talolle, pihalle oli heitelty alkoholijuomien jäämiä, tölkkejä, pulloja... Pari pyörääkin lojui unohdettuna pihalla. Kathy katsoi ympärilleen järkyttyneenä. "Olivatko nämä ensimmäiset bileesi?" kysyin yllättyneenä. Kathy nyökkäsi hiljaisena: "Tai niiden ainakin piti olla..." Kävelimme sisälle. Aurinko oli ehtinyt jo vähän kuivattaa vaatteitamme. Sisälläkin oli aikamoinen kaaos. Lattialla lojui ruoantähteitä, pulloja... Jotkut olivat jopa sammuneet lattialle. "Minusta tuntuu, että en aio enää ikinä pitää bileitä...", Kathy tokaisi huvittuneena. "No, voin auttaa sinua siivoamaan. Mitä mieltä vanhempasikin ovat tästä?" lupasin ystävällisesti. "He eivät tule kotiin kuin vasta puolilta päivin. Kello on nyt vasta jotain päälle kuusi aamulla. Ja kiitos, se olisi todella kilttiä", blonditukkainen tyttö kertoi jo vähän paremmalla tuulella. "Haluatko jotain syötävää?" Kathy kysyi ystävällisesti. "Voinhan minä kohta ottaa. Käyn ensin herättelemässä noita sammuneita", naurahdin. Kathy hymyli ja käveli keittöön. Lähdin kiertämään taloa. Ehkä minulla oli toinenkin syy pyöriskellä täällä vapaammin: halusin tietää lisää Kathyn vanhemmista. Jos he olivat metsästäjiä ja Kathy oli jokin ihmissudentapainen otus... Hän olisi vaarassa aina, kun hän menettäisi malttinsa. Nyt kaeumpaa katsottuna talo näytti ihan tavalliselta. Herättelin siellä täällä taloa ihmisiä. Joku oli sammunut Kathyn sänkyyn. Herätin pojan, jonka ohjasin etuovelle. Sieltä hän lähti kotiinsa. Kävelin takaisin yläkertaan Kathyn vanhempien huoneeseen. Sekin näytti normaalilta. En viitsinyt alkaa kaivelemaan paikkoja, joten palasin takaisin alas. Talossa oli vain viisi kutsumatonta yöpyjää, jotka oli nyt ohjattu ulos. "Tuossa, ota rahka", Kathy tokaisi heittäen rahkapurkin rennosti kädellään minulle. Otin sen nopeasti kiinni ja istahdin ruokapöytään. Avasin sen ja söin. "Kiitos", kiitin suu täynnä herkullista mansikkarahkaa. Kathy otti pöytään myös leipää ja ojensi minulle niitä ja juotavaa. Kun hän itse otti ensimmäisen palan leivästään hän alkoi heti yskimään ja näyttämään huonvointiselta. "O-Oletko kunnossa?" kysyin säikähtäneenä. Kathy meni roskikselle ja sylki leivänpalan pois. "Tämä leipä... Se maistuu aivan hirveältä", Kathy tokaisi yökkien. "Mitä?" toistin hämmentyneenä ja haukkasin palan leivästä. "Tämähän maistuu ihan oikealta...", tokaisin ääneen yhä mussuttaen leipää. Joko Kathyn tai minun makuaistissa oli vikaa. Kathy nousi pois roskakorin luota ja otti nyt rahkan käteensä ja maistoi sitä. Siinä samassa hän sai samanlaisen yökkäyskohtauksen kuin äsken. "Mitä tämä on?" Kathy kysyi yökäten rahkan roskakoriinsa. Hylkikö hänen vatsansa ruokaa? Meidän olisi pian keksittävä, mitä hänen kuului syödä. "Minun on pyydettävä Oliveria apuun. Ehkä hän ja Hugo keksivät yhdessä jotain. "Kiirehdi, nälkä tuntuu vatsassa jo pahasti", Kathy pyysi katsoen minua voimattoman näköisenä. Painelin Oliverin numeron ja nostin puhelimen korvalle ja katsoin keittiön ikkunasta ulos. Käännyin ympäri taas katsoakseni Kathyn vointia, mutta yhtäkkiä hän oli kadonnut. Siinä samassa Oliver vastasi puhelimeen. Minne Kathy katosi?
