I loved you

Luku II

     Kuvassa: Thomas
________________________

Se ei voinut olla mahdollista, hän oli osa menneisyyttä. Sitä osaa minkä olin haudannut kauas taakseni, mutta viesti oli epäilemättä häneltä. Sydämeni pamppaili ja tunsin sykkeeni kohoavan, tämä tuntui vain kauhealta painajaiselta, mikä oli tullut piinaamaan minua kaukaa siltä ajalta, jonka aikana asuimme vielä Uudessa-Seelannissa. Se toi mieleeni sen loputtoman ja draamaisen, hirvittävästi loppuneen ja virheellisen rakkaustarinan, jonka aikana olin tehnyt liian monta virhettä sanoin kuvattavaksi. Jonka aikana olin tehnyt elämäni pahimman virheen ja asettanut kaikki läheiseni vaaraan. 

"Annie?" Luke kysyi ja kääntäessäni katseeni häneen näin huolen loistavan toisen komeilla kasvoilla. "Mitä siinä luki?" hän jatkoi kysymystä toisella kysymyksellä 

"Ei mitään ihmeellistä, se oli vaan viesti mun äidiltä, se kysy että missä oon, kun unohdin kertoa, että lähin sun kanssa kaupungille", minä valehtelin vaivatta toivoen, ettei Luke enää kyselisi enempää, mutta toisin kävi. Arvattavasti. 

"Ai ei mitään? Sä menit ihan kalpeeks!" Luken kulmat painuivat yhteen ja jossain tapauksessa olisin saattanut pitää sitä söpönä, mutta olin itse niin järkyttynyt viestistä, etten pystynyt ajattelemaan selkeästi. 

"Mun pitää lähteä", sanoin yrittäen hallita äänessäni lievästi kuuluvan värinän. Olisin halunnut jäädä, mutta en pystynyt selittämään Lukelle kaikkea. En sotkisi enää ketään tähän sotkuun, en varsinkaan ketään sellaista kenestä tulisin joskus välittämään.

Nousin pöydästä ja otin laukkuni pitäen samalla puhelintani tärisevässä kädessäni. En voinut sanoa tuolle mitään, lähdin vain ennen kuin Luke ehtisi avata suunsa tai laittaa vastaan.

Kävelin ulos sateeseen. 

***

Uusi päivä uudet kujeet. Niinhän ihmiset tapasivat sanoa? Sillä tänään tosiaan oli uudet kujeet, olin liikuntasalin pukuhuoneessa - jonne olin tullut tarkalleen 5 minuuttia ja 24 sekuntia sitten - ja suoraan sanottuna: olin kyllästynyt kouluun ja omaan elämääni. Ja vaikka olinkin päässyt yli siitä viestin aiheuttamasta 'kohtauksesta' mikään tähän asti kokeilemani keino ei tehnyt oloani paremmaksi, ei kokonaisen suklaalevyn syöminen, ei musiikin kuunteleminen tai masentuminen olohuoneen nurkassa.

Eli, koululiikunnassa olisi tänään vuorossa futsaalia ja meillä olisi yhteistä liikuntaa poikien kanssa mikä saattoi kuulostaa houkuttelevalta, mutta siinä vaiheessa, kun pallo tulisi suoraan päin - ei siis mitään siihen suuntaan, että pelkäisin jalkapalloja - minua ei ainakaan huvittanut olla sen ja maalin edessä. Muutenkin olin meidän liikuntaryhmämme ainoa yhtään urheilulliselta vaikuttava tyttö muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta ne poikkeukset eivät olleet tänään koulussa. Eli käytännössä minä pelaisin jalkapalloa poikien kanssa, luultavimmin ainoana tyttönä. 

Menetin toivoni lajia kohtaan ensimmäisillä sekunneilla huomatessani liikunnanopettajamme käyttävän kapteeni-jakoa, jossa minut valittaisiin käytännön syistä viimeisenä. "Michael ja Robert voivat toimia kapteeneina", seinään nojaavan oppilasrivitön - johon minäkin kuuluin, kiitos kysymästä - edessä seisoskeleva opettaja totesi ja vilkaisin sivulleni. Näin Michaelin ja Robertin kävelevän hänen luokseen. Tai siis, Michaelin minä tunnistin ja toisen nimen olin saanut kuulla vasta muutamisen sekuntia sitten. "Michael voi aloittaa." 

"Thomas," hän lausahti ja näin sen mopojätkän astelevan kaverinsa luokse, pojat vetivät ylävitoset. 

"Henry," kuulin Robertin äänen hieman sivummalta.