I loved you

Luku XXIII

Pääsin pois sairaalasta viikko tapahtumien jälkeen. 

Kävellessäni ulos sen etupihalle, totesin rakennuksen olevan valtava, se oli yksi kaupungin hintarikkaimmista yksityissairaaloista. No, äidillänihän sattui olemaan rahaa kuin roskaa. 

Sairaalahoidon jälkeen olkapääni oli tunnoton, siihen ei siis sattunut, mutta luodin poistuttua siihen oltiin laitettu side, joka puristi kovaa ja esti verenvuodon. 

Kylkiluuni puolestaan parantuisivat ajan kuluessa. 

Kun avasin kaikki vaistoni vapaaseen käyttöön näin Thomaksen odottavan minua autonsa kanssa sairaalan pihalla. Minä hymyilin hänelle kävellessäni hänen luokseen äitini rinnallani. 

Kyllä, olin äitini kanssa kuka oli lähtenyt aikaisimmalla lennolla Sydneystä Melbourneen, kun oli kuullut, että minua oli ammuttu ja olin pudonnut ja niin edelleen ja niin edelleen. 

Huokaisin, kun kuulin äidin avaavan suunsa, "Onkos hän nyt se nuori herra, kenestä sinä olet välillä kertonut. Sinun poikaystäväsi?" Minun teki mieli tehdä facepalm äitini typeryydelle. 

"Kyllä, hän on Thomas, minun poikaystäväni", vastasin äidille, kuka hymyili hyvin onnellisesti saadessaan nähdä Thomaksen kävelevän meitä kohti. Minä niin toivoin välttyväni kommenteilta, kuin: 'ai, että hän on komea.' Ja: 'milloin te tapasitte ensimmäisen kerran,' sillä, vaikka äitiäni eivät muut asiat kiinnostaneet niin pojista hän kyllä jaksoi jutella. 

       Pojista puheenollen: en ollut kertonut äidille Jasonista. En siitä, että hän oli mukana retkellä, enkä siitä mitä hänelle oli tapahtunut. Hän vain järkyttyisi. 

Oikeastaan kukaan muu kuin minä ja Thomas emme tienneet koko totuutta, vaikka osasinkin kuvitella tämänkin pikku salaisuutemme kiertävän koululla kuin kulovalkea.

       Ja siinähän minä olin oikeassa, sillä seuraavana päivänä saapuessani koululle Thomaksen moottoripyörän kyydissä porukka tuijotti meitä kuin jotain hemmetin julkkiksia. 

Percy ja Lukekaan eivät vaivautuneet juttelemaan meille. Ainakaan heti. Ruokailuvälitunnilla me toki tapasimme sen saman tutun pöydän luona ja söimme tällä kertaa viidestään, sillä Emilykin oli päättänyt liittyä meidän seuraamme.

Katsellessani ja etsiessäni silmilläni Michaelin hahmoa ruokalan väentungoksesta, minä näin hänet istuskelemassa muutaman kaverinsa kanssa ruokalan vastakkaisessa päädyssä. Hyvä niin.

       Michaelkaan ei tiennyt, että J- oli kuollut. Enkä halunnut kertoa sitä hänelle, sillä silloin olisin myös joutunut kertomaan minkä takia ja miksi hän oli kuollut enkä minä olisi kestänyt selittää kaikkea mitä oli tapahtunut.

Jotkut saattaisivat kuvitella, että olin vain iloinen siitä, että hän oli kuollut. Ei, minä olin rakastanut häntä, minä rakastin häntä huomiomatta sitä miten hän oli minua kohdellut. Minä rakastin sitä miestä, kuka hänen sisällään oli. Sitä miestä kenet meidän kaikkien tuntema hirviö oli syrjäyttänyt, edelleen. 

***

"Hemmetin laadukasta makaronilaatikkoa", kuulin Percyn mutisevan, hymähdin, kun kuulin Luken ja Thomaksen päästävän pienet nauruntyrskähdykset. Pieni sarkastinen huumori kelpasi aina, varsinkin nyt, kun otti huomioon mitä olin käynyt läpi.