I loved you

Luku XXV

Huokaisin hermostuneesti noustessani ylös sängystä

Edellisenä päivänä saamani viesti. Se viesti oli lievästi sanottuna järkyttänyt minua.

Ensinnäkin, Jason oli kuollut.

Ja toiseksi kukaan muu kuin Thomas ei tiennyt viesteistä, ellei Jason ollut jakanut omia turhanpäiväisiä huvituksiaan muiden niin sanottujen ystäviensä kanssa. - Mitä minä epäilin vahvasti, koska kuten minäkin, Jason ei ollut avoimimpaa tyyppiä. -

Olin väsynyt enkä lainkaan siinä kunnossa, että voisin lähteä hyvillä mielin koululle. Minun ja Thomaksen yöllinen seikkailu oli arvaamattakin venynyt hieman pidemmäksi kuin olimme sen alunperin suunnitelleet. Hyvä, kun sain edes silmiäni auki.

Ei helvetti.

Puin päälleni ihonmyötäisen t-paidan ja normaalit farkut jättäen pitkät hiukseni auki. Laitoin nopeasti ripsiväriä ja harjasin kulmakarvani. Menin syömään aamupalaa.

Ja jostakin syystä minun saavuttuani keittiöön katseeni kohdistui kehystettyy valokuvaan muiden kuvien vieressä. Kuvassa olimme minä ja Jason, kasvoillani loisti se hymy, mitä en ollut nähnyt ikuisuuksiin. Jason piti käsiään ympärille ja katsoi minuun, en voinut uskoa, että kuvan ottamisesta oli jo yli kaksi vuotta.

Elämäni hirvein päivä, juuri se päivä Uudessa-Seelannissa. Tänään siitä oli kulunut kolme viikkoa, enkä minä ollut vieläkään sataprosenttisen varma epäilyksistäni. Silti.

Minä uskoin, että hän oli kuollut. Olisihan hän muuten soittanut? Lähettänyt yhden viestin? Yhden sanan, millä ilmoittaisi olevansa yhä elävien kirjoissa.

Ei, tämän kaltaisia merkkejä ei ollut näkynyt. niinpä minä olin päättänyt uskoa, että pahin oli vihdoin tapahtunut.

Huokaisin uudemman kerran ja otin jugurtin jääkaapista samalla, kun kuulin ovikellon soivan, se oli luultavasti posti.

Nousin ruokapöydästä ja kävelin ulko-ovelle, jonka viereen oli tipahtanut kirjekuori, jossa luki 'Annabell Mader.'

Avasin sen hieman varoen, sillä minulla - kuten ehkä muistatte - sattui olemaan huonoja kokemuksia kirjeistä ja niiden avaamisesta. Ja tälläkin kertaa varovaisuus oli täysin aiheellista, sillä otettuani tekstin kirjekuoresta... "Voi helvetti."

"Kutsu D.E.S.I.R.E:n vuosittaiseen konferenssiin, 15.2.2016, Australian suurella konttorilla, Melbournen keskustassa, Voit ottaa mukaan yhden avecin."

Huokaisin ja totesin siten parhaaksi soittaa Thomakselle, mikäli hän aikoisi lähteä mukaani. Ömm... Siis, jos hän siis haluaisi lähteä mukaani. Ottaen huomioon, että nimenomaan tämä kyseinen yritys - tässä tapauksessa järjestö - halusi minut hengiltä.

Avasin puhelimeni ja painoin ensimmäistä pikavalintaa: Thomas.

"Moi rakas", kuulin hänen tervehtivän, hymyilin itsekseni.

"Hei sullekkin."

"Mitä asiaa sulla oli?" hän kysäisi.

"Sekin on hyvä kysymys... No niin..." Huokaisin ja jatkoin: "haluaisitko lähteä jonkinlaisille treffeille."

"Ja näihin treffeihin ei sisälly ammuskelua tai vakavia loukkaantumisia?" hänen naurahduksensa kuului puhelimesta.

"Ei mahdollisesti..."

"Eli mihin me ollaan lähdössä?"

"Sä siis tuut mukaan?"

"Vastaa mun kysymykseen."