I loved you

Luku XV

Meistä kahdesta minä nousin ylös ensimmäisenä ja vilkaistessani kelloa sydämeni pompahti kurkkuun asti, "Ei helvetin helvetti", mutisin nähdessäni kellon olevan jo yli puoli kahdeksan. Ja koulu, kun alkoikin, kuten maanantaina yleensäkin klo 8:15. Thomaskin nousi ylös sängystä ja noukki housunsa lattialta.

Kiskoimme nopeasti vaatteet päällemme, otin mukaani laukkuni ja totesin, että pienoisen meikkikerroksen voisi lisätä myöhemmin. Thomaksella ei ollut minkäänlaista laukkua mukanaan, pelkästään puhelin. 

Eihän herra minkäänlaisia koulutavaroita tarvinnut. 

Kävelimme kiireesti raput alas niin, että askeleemme kaikuivat rappukäytävässä. Thomas painoi jonkin kaltaista avainta, mikä käynnisti hänen moottoripyöränsä, hän ojensi minulle suunnilleen oikean kokoisen ja mustan kypärän ja laittaen samalla oman päähänsä

"Hyppää kyytiin", hän kehotti eikä minua tarvinnut kahta kertaa käskeä, vaan istuuduin hänen taakseen. Thomas tarttui ohjaimiin ja mopo lähti liikkeelle. Ajoimme korttelien läpi, puistojen ohi. Lopulta noin viidentoista minuutin kuluttua Jordanin esikoinen pysäköi moponsa koulun parkkipaikalle kellon ollessa jo kymmentä yli. Kävelimme todella pikaisesti luokkaan, jossa muut oleskelivat jo valmiiksi, vaikka opettaja ei ollut vielä saapunut.

Istuuduimme valkoseinäisen luokan perälle, minne ehdimme juuri ja juuri ennen kuin opettaja astui sisälle. Kuulin käytävältä jo ryhmänohjaajamme korkokenkien kopsetta.

"Minulla on hyviä uutisia!" Hän hihkaisi luokkaan saapuessaan ja voisin jopa vannoa, että yli puolet luokasta pyöräytti silmiään tai vähintäänkin huokaisi epäuskoisesti. 

Ylipirteä varsinainen ja oikea historian opettajamme hymyili meille erittäin 'ymmärtäväisesti' ja sillä ilmeellä, mikä sai minut uskomaan, että opettaja tosiaan piti meitä joinakin henkisesti kolme vuotiaina pikkukakaroina. Pikkukakaroina, keille kaikki piti kertoa hieman lässyttäen ja pirteästi välttäen liian raakoja kohtia. "Sain eilen viestin yllättävältä taholta. Viesti koski valvontaryhmääni, eli teitä. Lähdemme huomenna Australian kouluyhdistyksen rahoittamalle retkelle Uuteen-Seelantiin, johon lähdemme laivalla huomenna aamulla kello 10:05 keskussatamasta", sydämeni hypähti erisnimen: Uusi-Seelanti kohdalla, nielaisin melko raskaasti. Näin myös Jasonin katsovan minuun päin se hieman vahingoniloinen ilme kasvoillaan.

Opettaja istuutui tuolille ja oikaisi punertavia hiuksiaan, mitkä olivat  kiinni poninhännällä. Tuo ele tarkoitti käytännössä seuraavaa: "Hyvää loppupäivää, nyt voitte alkaa räpeltää puhelimianne. Kerron teille tehtävät sitten, kun jaksan." 

Loppupäivä tulisi olemaan muuten vain syvältä, sillä meillä oli koulua viiteen asti. Kaikki aineet olivat lukuaineita, ranskaa, historiaa, matematiikkaa, kaksoistunti fysiikkaa ja äidinkieltä. - englantia - Ja tunnit kestivät 75 minuuttia...

Tässä vaiheessa olin jo todennut, että koko koulupäivä tulisi olemaan perseestä. Ja se tunteiden sekamelska oli noussut niin pintaan, etten voinut vastustaa sitä muuten kuin tunkemalla oman paikallaolevan itseni jonnekin nurkkaan, mistä se ei hetkeen palaisi.

Tunsin vihaa, Jasonia kohtaan. Rakkautta Thomasta kohtaan, olin epävarma.

Tai sitten minulla oli muuten vain todella huono päivä, mikä sai oloni aivan surkeaksi. 

***

Illalla minä puolestani tuskailin pakkaamisen kanssa, kuten muistatte me lähdimme seuraavana päivänä matkalle, jonne minä en olisi todellakaan halunnut lähteä. Ja jos teillä on yhtäkään aivosolua niissä pikku päissänne niin ymmärrätte toki miksi.