Kultainen katse

Luku 1

"Mumma!" juoksin kohti isoäitiäni.
Mumma kääntyi minua kohti ja hymyili. Pidin siitä, kun mumma hymyili. Silloin halusin hymyillä takaisin, niinkuin tein nyt.
"Mumma, kerro lohikäärmeratsastajista!" pyysin istuen mumman kiikkutuolin viereen.
Isoäitini nauroi, mikä teki minut hymyilemään koko naamallani.

"Hyvä on, pikkuinen! Hyvä on!" Mumma nauroi ja minä laskin pääni Mumman polvelle. "Silvia, tiedtäkö sinä millaista oli ennen?"
"Silloin oli sota!" olin ylpeä tietäessäni vastauksen.
"Juuri niin. Oli pitkä sukupolvia kestänyt sota lohikäärmeiden ja ihmisten välillä. Lohikäärmeet tuhosivat kokonaisia kyliä ja ajoivat ihmiset pois kodeistaan. Soturit puolestaan surmasivat lohikäärmeitä ja antoivat niiden ruumiiden muuttua kasveiksi ja mullaksi. Muistatko sinä millaisia kasveja niiden hautapaikoilla on?" Mumma kysyi taas minulta.

"Tuota... Kissankelloja ja valkovuokkoja!"
"Juuri niin, pikku hopeaiseni, juuri niin." Mumma hymyili innokkaalle vastaukselleni. "Kissankellot ja valkovuokot ovat kaikkein yleisimpiä niillä paikoilla. Lisäksi siellä kasvaa apiloita. Punaisia, jos lohikäärme surmattiin ja valkoisia, jos lohikäärme kuoli normaalisti. Siihen aikaan eli eräs nuorukainen, joka ei halunnut lohikäärmeitä tapettavan."
"Gilgaltar!" hihkaisin tähän väliin, niinkuin tein aina.

Mumma nauroi taas.
"Niin. Gilgartar ei siis halunnut, että lohikäärmeitä tapetaan, joten hän lähti lohikäärmeiden metsään, jonne yksikään ihminen ei uskaltanut astua jalallaan. Siellä aikansa kuljettuaan hän löysi lohikäärmeen. Sen topaasin väriset suomut kimmelsivät lehvien lävitse tunkeutuvassa auringonvalossa. Lohikäärmeen siipi oli jäänyt puunrungon alle, eikä se voinut liikkua. Mitä Gilgartar silloin teki?"
"Hän auttoi lohikäärmettä!"

"Niin, niin. Mutta ennen sitä hän kysyi lohikäärmeen nimeä."
"Ai... " innostukseni sai kolauksen, mutta toipui tuota pikaa mumman jatkaessa.
"Lohikäärme sanoi nimekseen Helider. Sitten se kysyi minkä takia ihminen oli tullut metsään ja miksi hän ei pelännyt lohikäärmettä. Gilgartar vastasi, että halusi solmia rauhan lohikäärmeiden ja ihmisten välille." Mumma piti tauon.
"Mitä sitten tapahtui?"

Mumma näytti miettivän hetken ja nauroi sitten.
"Odotin että sinä sanoisit sen. Sinähän sanoit sen jo kerran."
"Niinkö? No, Gilgartar auttoi lohikäärmettä ja hoivasi sen haavoittuneen siiven." yritin matkia mumman paljon puhuvaa tyyliä.
"Silvia, sinähän opit nopeasti! Niin. Gilgartar auttoi lohikäärmettä ja lohikäärme vuorostaan halusi auttaa tätä. Sota nimittäin oli huono asia myös lohikäärmeiden kannalta." mumman unelmoiva katse kohdistui iltaruskoiselle taivaalle.

"Mumma, jatka! Jooko?" vilautin kärsimättömän ilmeeni isoäidilleni.
"Mihin jäinkään? Siis, sota oli huono asia, sillä molemmilta puolilta kuoli paljon väkeä. Helider kertoi Gilgartarille lohikäärmeiden johtajasta, pimeyden lohikäärmeestä. Sen nimi oli Norwendzer... "
Sävähdin kuullessani sen nimen.

"Tehdäkseen lopun sodasta, heidän pitäisi syöstä Norwendzer vallasta. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Heliderillä oli voimaa, mutta ei niinkään johtamiskykyä. Gilgartarilla taas oli johtamiseen tarvittavat taidot, muttei voimaa. Muutamaan päivään he eivät keksineet mitään, mutta sitten Helider keksi jotakin. Hän tarjoutui toimimaan Gilgartarin ratsuna taistelussa, jos Gilgartar saisi muut lohikäärmeet vakuuttuneiksi siitä, että sota kannatti lopettaa. Niin Gilgartarista tuli ensimmäinen lohikäärmeratsastaja." mumma haukotteli kuuluvasti.

"Mitä sen jäkeen tapahtui? Kerro, mumma, kerro!" puhkuin silkkaa intoa, sillä halusin kuulla tämän tarinan yhä uudelleen ja uudelleen.
"Gilgartar sai lohikäärmeiden ja ihmisten luottamuksen ja lopulta kaikki kääntyivät Norwendzeriä vastaan. He taistelivat tämän kanssa yhden pitkän päivän ja yhden yön. Sitten Norwendzer pakeni vannoen kostoa eikä kukaan ole nähnyt häntä sen koommin." mumma lopetti tarinan siihen.

Katsoin mummaa lumoutuneena, mutta sitten mieleeni nousi yksi kysymys.
"Mumma, miten Gilgartar ja Helider ymmärsivät toisiaan? Eiväthän lohikäärmeet osaa puhua ihmisten kieltä."
Mumma nauroi makeasti.
"Vai huomasit sieltä sellaisenkin epäkohdan, pikku hopeainen. Hyvä on. Minä kerron, kunhan sinä menet nukkumaan sen jälkeen." mumma hipaisi nenänpäätäni hymyillen.
"Lupaan!"
"Gilgartar ja Helider ovat erikoistapaus. Gilgartar oli puoliksi lohikäärme sen jälkeen, kun hänen äitinsä pelasti tämän vauvana lohikäärmeenverellä. Hän pyysi sitä kuolevalta lohikäärmeeltä ja lohikäärme suostui, sillä vauvoilla ei ole samanlaisia erimielisyyksiä kuin aikuisilla. Se oli osasyy siihen miksi Gilgartar halusi sodan loppuvan." mumma katsoi taivaanrantaan kaihoisasti.

"Mumma, missä Gilgartar on nykyään?" kysyin haukotellen.
"Tsot! Sinä lupasit, Silvia. Nyt nukkumaan!" mumma hymyili ja patisti minut pois polvensa päältä.
Kävelin sängylleni ja painoin pääni tyynyyn.
"Nyt olen nukkumassa. Voit vastata kysymykseen." hymyilin tietäen voittaneeni.
"Voi sinua pikku riiviötä!" mumma naurahti. "Gilgartar katosi Heliderin kanssa viisitoista vuotta Norwendzerin paon jälkeen. Jotkut epäilevät hänen kuolleen." mumma pysähtyi taas tuijottamaan taivaanrantaan.

"No mutta! Yritäs nyt nukkua, pikku hopeainen! Muuten et jaksa herätä aamulla."
Suljin silmäni ja haukottelin makeasti.
"Minä haluan olla lohikäärmeratsastaja isona." mutisin puolitokkuraisena.
"Onnea siihen, mutta siitä sinun ei tarvitse murehtia ennenkuin olet kaksitoista." tunsin mumman käden silittävän poskeani.
"Minä olen jo viisi." mutisin ennenkuin uni vei minusta voiton.