Kultainen katse

Luku 3

Katselin hermostuneesti ympärilleni huppuni alta ja hypistelin paitani helmaa huomaamattani. Ensimmäinen testi alkaisi pian. Katselin suurta puista ovea edessäni aivan kuin sen takana olisi ollut jokin kammottavan suuri salaisuus. Jotkut heittivät uteliaita katseita minun suuntaani ja toiset kuiskivat selkäni takana. Jotkut eivät edes vaivautuneet kuiskuttelemaan.
"tässä varmasti sattui joku erehdys. Ei tyttö voi päästä Dragonestiin."
Jotkut muut nauroivat tähän. En halunnut kuulla lisää tuollaisia kommentteja, joten suljin kaikki muut pois mielestäni niin hyvin kuin pystyin.

Katselin puuoveen kaiverrettuja kiekuroita. Ne muistuttivat minua jostakin, mutten millään muistanut mistä. Näin kyllä, että puuhun oli kaiverrettu lohikäärme, mutta koukerot, joista lohikäärme oli tehty näyttivät tutuilta. Tunsin lämpöä silmissäni. Sydämeni jätti lyönnin välistä silkasta säikähdyksestä. Jokin liikahti silmieni takana. Voi ei! Painoin nopeasti katseeni maahan ja vedin hupun tiukemmin päähäni. Kukaan ei saisi nähdä silmiäni nyt. Pian lämpö laantui ja huokaisin helpotuksesta. En saisi keskittyä noin paljon.

Pian suuri puuovi aukeni paljastaen viisi riviä pulpetteja. Kaikkiin riveihin mahtuisi kymmenen oppilasta. Kaikki näyttivät päätyneen samaan tulokseen kuin minä. Joutuisimme kirjoittamaan jotakin.
"Menkää istumaan teille osoitettuun paikkaan. Numero on paperilapussa, joka tullaan antamaan teille ovella." Arin ääni kuuli huoneen perältä suuren liitutaulun edestä.

Kävelin massan mukana kohti ovea ja toden totta sain ovelta numeron. Minun numeroni oli 27. Vilkuilin nopeasti ympärilleni ja löysin oman paikkani toisen rivin reunasta. Paikka asopi minulle mainiosti, sillä nyt kukaan ei todennäköisesti näkisi silmistäni hohtavaa kultaista valoa helposti. Olin nimittäin varma, että tuo lämmin tunne silmien takana tulisi tässä testissä uudelleen esiin. Huokaisin. Miksi sen oli pakko tulla silloin kuin keskityin kovasti johonkin? En halua tulla kiusatuksi sen takia.

"Hyvä. Ovatko kaikki saaneet tyhjän paperin ja kynän?" Ar vilkuili kaikkia tutkivasti. "Aika alkaa nyt."
Katsoin tiukasti taululle kirjoitettua kysymystä. Se ei ollutkaan kysymys vaan tehtävä. Kerro lohikäärmeratsastajien historiasta. Suuni nousi helpottuneeseen virneeseen. Tuosta aiheesta minä tiesin vaikka mitä, mutta niin tiesivät varmasti kaikki muutkin. Katsoin muita osallistujia. Jotkut näyttivät aloittaneen kirjoittamisen, mutta toiset katselivat tehtävää kauhuissaan ja hiki otsalla. Miksi se oli niin vaikeaa? Kaikille on varmasti kerrottu Lohikäärmeratsastajista. Mietin hetken mumman kertomuksia niitä oli hauskaa kuunnella ja muistin jokaisen yksityiskohdan. Päätin tehdä sivun mittaisen yhteenvedon Gilgartarin tarinasta. Sitten laitoin kynän sauhuamaan.

Huokaisin syvään ja nojauduin taaksepäin. Testi oli ohitse ja silmäni eivät olleet temppuilleet tällä kertaa. Olin hyvilläni siitä, että sain kirjoitettua Gilgartarin tarinan kokonaan edessäni olleelle paperille. Olin varma, että tämä testi ei kuitenkaan ollut pelkästään historian kirjoitusta. En ollut varma mitä, mutta jotenkin se liittyi kai asenteeseen. En ehtinyt miettiä liian pitkään, kun Ar astui luokkaan kaikki paperit käsissään.
"Selvä. Tästä kokeesta selviytyneet voivat jatkaa pääsykoettanne jo tänään." Ar sanoi ilmeisesti aikomatta kertoa, ketkä olivat läpäisseet kokeen. "Toisin sanoen. Ne, jotka tietävät epäonnistuneensa lähtevät täältä nyt."
Hämmästyksekseni monta henkilöä nousi pulpeteistaan. Arviolta noin viisitoista. He lähtivät pois sanomatta sanaakaan.

Jäljelle jääneet katsoivat ihmeissään Aria.
"Tässä kokeessa oli tarkoitus katsoa kuinka helposti luovutatte. Kuten taisitte huomata, tässä huoneessa oli silloin tuoksua, jonka pitäisi vaikuttaa ajatuksiinne. Ette pystyneet keskittymään niin hyvin. Vain ne, jotka eivät luovuttaneet paineen alla ja saivat kirjoitettua edes jotakin paperille ovat nyt tässä huoneessa." Ar hymyili. "Täällä oli kuitenkin joku, joka sai koko tarinan kirjoitettua."
Kaikki pojat hämmästyivät ja kuiskuttelivat toisilleen.
"Silvia Winds. Ette tainnut edes huomata, että keskittymistäsi yritetään häiritä." Ar kysyi kääntäen läpitunkevan katseensa minuun.
Nostin hupun peittämää päätäni ja nyökkäsin arasti.
"Onneksi olkoon! Olit tämän kokeen paras oppilas."

Tuon kokeen jälkeen olin aika hyvällä tuulella. Moni heitti minun suuntaani ärsyyntyneitä katseita, mutta ne eivät saaneet hyvää tuultani laantumaan lainkaan. Söin onnellisena lounasta miettien mitä seuraavassa kokeessa tehtäisiin. En edes huomannut mitä söin ennen kuin joku kysyi minulta.
"Onvatko nuo leivät hyviä?" pojan ääni kysyi vierestäni.
Käänsin katseeni sinne ja ensimmäinen asia, jonka hänestä huomasin oli mustat hiukset ja todella vaalea iho.

Kesti hetken, ennen kuin tajusin pojan kysyneen jotakin.
"Joo." sanoin nopeasti ja haukkasin uuden palan tonnikalapäällysteistä leipää.
Hetken hiljaisuuden jälkeen poika kysyi jotakin muuta.
"Saako tähän istua?" hän osoitti penkkiä minua vastapäätä.
"To- tottakai!" vatsassani tuntui hassulta.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun juttelin jollekulle muulle kuin mummalle.

Söin leipää lähes huomaamattomasti ja vilkuilin välillä poikaa, joka oli juuri istunut eteeni. Hän söi juustoleipää ja salaattia. Kun olin katsellut tämän syöntiä vähän aikaa, ryhdyin kiinnittämään huomiota pojan ulkonäköön. Hänellä oli harmaat silmät, joissa olin näkevinäni sinisen vivahteita. Ei, olisin ennemmin kuvaillut silmiä hopeisiksi. Huulet olivat myös melko vaaleat ja poskipäitä täplittivät lukuisat pisamat. Se oli jännää, sillä noin vaalean ihon luulisi ennemmin palavana auringossa kuin muodostavan pisamia. Vaatetuksesta pojalla ei tainnut olla puutetta. Hänellä oli tummanvihreä viitta, joka kiilsi kynttilöiden valossa. paita oli koristeltu vihreillä ja punaisilla kuvioilla tummansinisellä pohjalla.

En ehtinyt katsella vaatteita pitkään, kun poika kysyi jotakin.
"Miksi sinä tuijotat minua?"
Korvani alkoivat kuumottaa ihan heti tuon kuultuani.
"Anteeksi." katsoin alaspäin ja haukkasin uudelleen leivästä.
Pysyimme hetken vaiti ja sitten poika avasi suunsa uudelleen.
"Kuinka vanha olet?"
"Kaksitoista. En ole ottanut koetta kuin vain kerran." sanoin aika hiljaisella äänellä.
"En minäkään. Olen myös kaksitoista. Nimeni on Ned Fleng." poika esittäytyi näyttäen iloiselta siitä, että keskustelu alkoi sujua.
"Silvia Winds..." sanoin ujosti ja nostin taas katseeni.

Hetken kuluttua saatoin jo melkein sanoa Nediä ystäväkseni. Ned oli kuulemma Fringwieldin kylän päällikön poika ja oli jo pienestä pitäen halunnut olla lohikäärmeratsastaja. Tässä kohdassa minä sanoin sen olleen pienenä minunkin unelmani. Kerroin uudelle ystävälleni mummasta ja kuinka elimme kaksistaan. Kerroin metsästä, joka oli kuin kotini ja tunsin sieltä joka kannon ja puun. Kerroin Nedin olevan ensimmäinen kaverini koskaan. Tässä kohden Ned kertoi minun olevan hänen ensimmäinen kaverinsa. Me molemmat nauroimme toistemme jutuille koko lounstauon ajan. Sitten lähdimme kulkemaan kohti toista testiä, joka pidettäisiin koulun sisäpihalla.

"Mitä luulet meidän tekevän seuraavaksi?" Ned kysyi kävellessämme koulun valtavilla käytävillä.
Ne olivat valtavia, jotta loikäärmeet mahtuisivat kulkemaan koulun sisäpuolella.
"Veikkaan, että nyt he haluavat tietää fyysiset taitomme. Esimerkiksi miekkailu, jousiammunta, tai jotain sellaista." sanoin mietittyäni hetken.
"Vau! Hyvä veikkaus." Ned näytti oikeasti yllättyneen vastauksestani.
"Kiitos." sanoin ja hymähdin katsoen ujosti maahan.
Ei kestänyt kauan, kun pääsimme koulun pihalle. Sen valtavuus sai suumme loksahtamaan apposen auki.

Ned vislasi. "En halua olla myöhässä toisella puolella olevalta tunnilta, kun pääsemme koulun oppilaiksi."
Olin samaa mieltä. Koulun sisäpihan toinen laita olisi yhtä hyvin voinut olla taivaanrannassa. Se oli vähintään viisikymmentä kilometriä leveä ja muistutti enemmän niittyä kuin sisäpihaa. Ned nyki huppuviittani lievettä ja käänsin katseeni tämän osoittamaan suuntaan.
"Minusta tuntuu, että olit oikeassa testin suhteen."
Näin heti miksi Ned luuli minun olleen oikeassa. Aika lähellä meitä näkyi noin kymmenen pääsykokeessa olleen pojan ryhmä vilkuillen miekkoja ja jousia telineissään. Niiden takana oli jousiammuntarata ja miekkailuareena. Lisäksi Ar oli poikien lluona ja katseli heitä kiinnostuneena. Jep, olin oikeassa.