What It's Like For Day And Night

2

Zayn ojensi vieressään makaavalle Perrielle toisen kuulokkeensa ja laittoi musiikin soimaan puhelimestaan. Märät takit olivat lattiaan pultatun tuolin selkänojalla kuivumassa makuukopperon ulkopuolella, mihin he olivat ne jättäneet. Zayn ja Perrie olivat olleet hyviä ystäviä jo lähes vuoden, kun heidän ”seurustelusuhteensa” alkoi. Kaikki kävi oikeastaan aika nopeasti…

…eräänä yksinäisenä iltapäivänä ennen heidän ensimmäistä kiertuettaan Zayn ja Liam olivat yksin keikkabussissa Liamin sängyllä vierekkäin, vatsallaan maaten ja raukeasti musiikkia kuunnellen, aikaa tappaen, kun kuulokkeista oli sekoituksella pamahtanut heidän oma kappaleensa They Don’t Know About Us. Zaynilla itsellään oli erittäin hämärä muistikuva tekijöistä, jotka olivat johtaneet siihen, että Zayn oli suudellut Liamia, tai toisinpäin.

Zayn oli saanut suudelmasta päätähuimaavat vibat, muttei uskonut Liamin silloin tuntevan tai ajattelevan samoin. Toisin kuin Zayn oli myöhemmin managementille väittänyt, ei suudelma ollut ollut lyhyt, vaan suorastaan perusteellinen: Zayn oli tuntenut, kun Liamin pehmeät huulet olivat painautuneet kevyesti Zaynin huulia vasten saaden tämän ajatukset solmuun ja sydämen takomaan vinhaa vauhtia.

Zayn oli tietysti vastannut suudelmaan hellästi ja varovaisesti peläten hetken rikkoutuvan äkkinäisistä liikkeistä tai vääristä sanoista. Muutaman minuutin kuluttua kappale oli vaihtunut ja suudelma oli ohi. Tilanne lipunut väistämättä pois kuin erämaahiekka sormien lomitse ja vaikka sitä yritti kuinka haalia takaisin säilyttääkseen itsellään, ei voinut saada juuri niitä hiekanmuruja, jotka olivat äsken olleet niin arvokkaita.

Ne samat hiekanmurut jäisivät autiomaahan, mutta ainoastaan niiden ensimmäinen haltija tietäisi niiden arvon. Samalla tavalla pojat nyt vetäytyivät pois suudelmasta, pois tilanteesta, ja kun muutamaa sekuntia myöhemmin muut pojat olivat rymistelleen bussiin nauraen, oli Zayn kavahtanut pois sängyltä lattialle istumaan.

Myöhemmin pojat olivat olleet haastattelussa. Zayn muisti vain korkean rakennuksen, tunkkaisen huoneen ja naispuolisen haastattelijan, jonka paksu meikkikerros ja teennäinen hymy peittivät kasvojen lisäksi myös sen, miltä hän oikeasti mahtoi näyttää. Nainen oli kysellyt hieman liian uteliaasti mielipiteitämme fanien parituksista ja siitä, olivatko ne missään määrin totta.

Huoneen lämpötila oli noussut ainakin viisi astetta ja kireä tunnelma oli kiristynyt entisestään, ihan kuin joku olisi venyttänyt tunnelmaa kuin kuminauhaa, jotka olivat juuri aikeissa napsahtaa poikki. Kukaan ei ollut sanonut mitään ja usean sekunnin ajan haastattelija oli tuijottanut heitä ahdistavasti ja läpitunkevasti.

Sietämättömän painostavaksi äitymässä oleva tilanne puristi Zaynin suusta sanat, jotka heidän managerinsa viimeisenä olisi halunnut kuulla: ”Liam ja minä suudeltiin kerran.” Oli poika livauttanut vasten tahtoaan ja katunut sitä välittömästi, kun huoneen jokainen epäuskoinen katse oli tarrautunut häneen.

Siitäkös haastattelija riemastui yhtä paljon kuin manageri ei. Zayn oli yrittänyt korjata virhettään tekemällä mahdollisimman selväksi sen, että se oli tapahtunut vain kerran, vahingossa, eikä tulisi koskaan tapahtumaan uudelleen. Haastattelun jälkeen manageri kuitenkin veti Zaynin sivuun puhuakseen tälle kahden kesken.

”Nyt riitti pelleilyt, tiedätte varmasti jokainen mitä sopimuksessanne lukee, ja on minun tehtäväni katsoa, että te juipit noudatatte sitä. Joten tulet huomenna tähän osoitteeseen tasan keskipäivällä, haluan esitellä sinulle jonkun.” Manageri oli ladellut uhkaavasti ja marssinut sen jälkeen tiehensä.

Seuraavana päivänä Zaynille oli esitelty Perrie. Tyttö oli istunut nahkasohvalla vaaleat hiukset aaltoillen jalassaan bootsit, farkut ja puuvillapaita. Manageri oli selittänyt Zaynille, miksi tilanne oli pakollinen ja miksi se piti hoitaa tällä tavalla, mutta poika ei silti pitänyt ajatuksesta. Perrie oli kaunis tietysti, ja bändissä, mutta se ei tehnyt tilanteesta oikeudenmukaista.

Myöhemmin Perrien kanssa käydyistä keskusteluista selvisi, että hänelle oli tarjottu myös rahaa tämän toimen esittämisestä, mutta hän oli kieltäytynyt. Perrie oli kuitenkin kauniin ulkomuotonsa lisäksi myös hauska, mukava ja älykäs ja heillä oli heti juttu luistanut. Management oli tietysti toivonut, että heistä tulisi ihan oikea pari ajan myötä, mutta niin ei kuitenkaan käynyt – se selvisi kummallekin kantapään kautta.

Jos kaikille valehtelemista ei laskettu, ei Perrien poikaystävän esittäminen ollut oikeastaan hullumpaa, muutamalle kameralle piti aina suudella, mutta se nyt oli vain varotoimi. Hän olisi halunnut kertoa totuuden muille pojille, mutta manageri oli jyrännyt tämän ajatuksen heti alkuunsa, se olisi kuulemma liian riskialtista. Kun Zayn tatuoi Perrien sarjakuvamaisen version käteensä, oli management tietysti tyytyväinen, mutta erittäin moni ihminen ajatteli sen olevan typerää. Jos he eroaisivat, olisi tatuointi silti hänen käsivarressaan ikuisesti. Zayn ei välittänyt, hänelle tatuointi merkitsi ikuista ystävyyttä Perrien kanssa. Ei ikuista yhdessäoloa ja rakkautta.

Zayn ei tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella ailahtelevista tunteistaan Liamia kohtaan. Joskus tunteet olivat laimeat ja vain juuri ja juuri tunnistettavissa, kun taas joskus Liamin tehdessä jotain erityistä, tulvi häneen voimakkaita tunteita, jotka hänen piti pitää sisällään. Hän ei voisi asettaa bändin tulevaisuutta vaakalaudalle omien typerin tunteidensa vuoksi.

Hänen oli vaikea käsittää, ettei tykännytkään tytöistä. Kaikki päiväkodin ja peruskoulun ihastukset näkyivät nyt aivan uudessa valossa, jota Zayn ei osannut käsittää tai käsitellä. Silti kun hän katsoi Liamia, tuntui kuin kaikki olisi ollut selvää ja kristallinkirkasta. Hän tiesi tasan, mitä halusi, hän vain ei saisi mennä ja ottaa sitä. Se oli selvän ja kirkkaan lasin takana tavoittamattomissa. Jos hän särkisi lasin, hän särkisi myös bändin. Yksinkertaista ja helppoa. Paitsi ettei se ollut. Se oli sydäntä särkevää ja surullista.

Joskus iltaisin sängyssään hän ajatteli Liamia; hellyttäviä alaspäin kurtistuneita kulmia, jotka ojentuivat aina naurun valaistessa pojan kasvot, mutrusuuta, johon Zayn olisi halunnut painaa helliä suudelmia, ja silmiä, joiden taakse syvälle hautautuneen tuskan hän olisi halunnut pyyhkiä pois. Mutta sitä hän ei voinut tehdä. Ei rikkomatta lasia.

Ainoa ihminen, kenelle Zayn oli tunteistaan avautunut, oli Perrie, joka sanoi Zaynin kärsivän identiteettikriisistä, mutta kuitenkin aina jaksoi rohkaista epävarmuudessaan vellovaa poikaa olemaan sinut itsensä kanssa. Hänellä oli tunteita Liamia kohtaan. Vahvoja tunteita. Hänen vain piti hyväksyä se. Ja sitten mitä? Ei tehdä asialle mitään.

Vaikka Zayn joskus pääsisikin yli epävarmuudestaan, silloin Liamilla keikkuisi jo käsipuolessaan Daniellen kaltainen kaunotar. Eihän Zayn edes tiennyt, mitä Liam hänestä ajatteli. Poikahan saattoi ottaa suudelman vain hauskana kokeiluna eikä sitä paitsi enää miettisi niin vanhoja asioita. Hänhän oli hetero ja haluttu. Miksi tyytyä Zayniin kun maailma oli täynnä upeita naisia. Naisia.

Zayn pelkäsi, että jos joskus ottaisi asian puheeksi, Liam vain heilauttaisi huolettomasti kättään ja sanoisi: ”Ei kerta homoksi tee ja kymmenestä nollaantuu.” Sitten hän saattaisi kyseenalaistaa, miksi Zayn vielä mietti niin vanhoja asioita ja silloin hän olisi epäilyn kohteena ja sitä hän ei kestäisi.

Hän ei kestäisi, jos muut luulisivat hänellä olevan tunteita Liamia kohtaan. Niin kuin hänellä olikin. Hän ei vain halunnut myöntää sitä. Tai pystynyt. Silti hän ei saanut ajatusta Ziamista päästään.