Huone oli sama. Sama kuin aina ennenkin. Valkoisilla seinillä roikkui hieman vinossa kehystettyjä julisteita, joissa olevat tähdet hymyilivät tai irvistivät kameralle tyhjin silmin. Raameista ei oltu pyyhitty pölyjä. Mustat nahkasohvat nitisivät, kun niissä vaihtoi asentoa. Kelmeä loisteputkivalo sai kasvot näyttämään kalpeilta ja huoneessa leijui pistävä partaveden tuoksu.
Ovi avautui ja sisään astui lyhyttukkainen jakkupukuun sonnustautunut tiukan näköinen nainen. Sama nainen, joka oli ollut kannettavan ruudulla aikaisemmin. Naisen kannoilla oli mies. Manageri vaihtoi hermostuneena asentoa sohvalla ja se päästi valittavan äännähdyksen. Hän yritti selvästi asetella raajojaan rennon näköiseen asentoon, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Liam puristi Zaynin kättä rohkaisevasti ja he vaihtoivat nopean katseen. Mies ja nainen istuivat heitä vastapäätä olevalle sohvalle sylissään papereita täynnä oleva kansio.
”Päivää”, nainen nyökkäsi heille kuivasti ja kivikasvoinen mies hänen vieressään oli hiljaa.
”Päivää päivää”, sanoi manageri ja jatkoi: ”Vakuutan, ettei teidän olisi tarvinnut vaivautua…”
”Kiitos, mutta kyllä itse osaamme arvioida, milloin tulee vaivautua”, nainen sanoi ja hänen äänensävynsä oli kalskahtava. ”Nyt, pitemmittä puheitta, mennään asiaan. Emme voi käyttää tähän liikaa aikaa”, nainen jatkoi ja avasi sylissään olevan kansion. Sieltä sileästä muovitaskusta hän irrotti kuvia ja levitti ne managerin eteen samealle lasipöydälle nähtäväksi. Mies selasi ne nopeasti läpi ja hänen ilmeensä synkkeni.
”Onko teillä viimeistä puolustusta?” kysyi nainen managerin heittäessä kuvat pöydälle. Niiden kiiltävä pinta heijasti valjua valoa. Mies pudisteli päätään ja nojasi taaksepäin. Sohva narisi.
”Kyllä minä tiesin, ettette te lopeta. Mutta olisitte voineet olla edes hieman varovaisempia”, manageri puuskahti Liamille ja Zaynille. ”Teillä oli alle kolme kuukautta jäljellä, mutta ette voineet edes sulkea niitä kirottuja verhoja”, hän murahti.
”Vahinko on jo tapahtunut. Näitä paparazzeja oli useampia, eikä management olisi käyttänyt heidän hiljentämiseensä kaikkia resursseja kuitenkaan. Joten, herrat, teidän sopimuksenne puretaan”, ilmoitti nainen kylmän asiallisesti.
”Mitä? Ette te voi niin tehdä! Tämä bändi on tuonut teille enemmän tuloja kuin pari homppelia tulee viemään! Mieti nyt järjelläsi Barbara!” manageri oli ponnahtanut puoliseisontaan ja lateli painokkaita vastalauseita.
”Rauhoitu Carl. Mitään ei ole tehtävissä”, nainen sanoi ja ojensi Zaynille ja Liamille kaavakkeet. Ne allekirjoitettuaan One Directionissa olisi kaksi jäsentä vähemmän.
”Eihän näin voi tehdä! Ette te voi vain erottaa meitä bändistä!” Zayn avasi ensi kertaa suunsa ja heitti tärisevällä kädellään uhmakkaasti paperin pöydälle. Eihän tämä nyt näin voinut mennä. Ei voinut! Mitä bändistä olisi jäljellä, jos kaksi heistä lähtisi?
”Itse asiassa voimme, te itse suostuitte siihen”, nainen sanoi ja veti tuosta ärsyttävästä kansiostaan allekirjoitetun paperin valokopion.
”Mutta eihän siitä ole mitään järkeä, että te noin vain erottaisitte meidät. Eivät fanitkaan voi hyväksyä sitä tuosta noin vain. One Directionin markkina-arvo ja suosio sukeltaisi jos meistä olisi vain kolme jäljellä”, Liam sanoi. Eihän tässä ollut enää mitään järkeä!
”Fanit tottuvat”, totesi nainen vain ykskantaan kohauttaen olkiaan. Kivikasvo oli vieläkin vaiti. Hän ei ollut sanonut sanaakaan koko aikana.
Samassa Zaynin puhelin pärähti soimaan. ”Sori”, hän sanoi, mutta nähdessään Perrien nimen vilkkuvan näytöllä, hän rohkeni vastaamaan huolimatta Barbaran happamesta katseesta.
”Moi, voitko soittaa vähän myöhemmin?” Zayn vastasi.
”En. Kuuntele, älä allekirjoita sitä sopimusta Zayn”, kuului Perrien päättäväinen ääni.
”Mitä?” poika kysyi, hän oli nyt vähän pihalla. Siis mitä?
”Ketä siellä on?” kysyi Perrie kärsimättömästi.
”Ööm minä, Liam, Carl…”
”Onko siellä managementista mies, lyhyet hiukset, karut kasvonpiirteet, sänki, kalpea, ei sano mitään? Vähän kivikasvoinen?” nainen keskeytti kuvaillen nopeasti.
”O-joo”, Zayn vastasi kysyvästi siirtäen katseensa häntä vastapäätä istuvaan mieheen.
”Hyvä, anna puhelin hänelle”, Perrie käski tiukasti.
”Siis mitä?” kaikki huoneessa olijat tuijottivat Zaynin epätietoista katsetta, erilaisin ilmein.
”Oletko sä tyhmä vai kuuro? Anna tää hemmetin puhelin sille miehelle äläkä sillä aikaa kirjoita sitä sopimusta okei? Toimi!” Perrie hermostui ja Zayn ojensi nopeasti puhelimensa miehelle. Mies katsoi ensin puhelinta ja sitten Zaynia kasvot vieläkin ilmeettöminä.
”Perrie Edwards”, Zayn sanoi ja silloin miehen naama venähti. Hän sieppasi puhelimen ja-- tärisikö hänen kätensä aivan hieman?
”Haloo?” mies avasi ensi kertaa suunsa ja hänen äänensä oli ohut ja matala. Puhelun läpi ei kuulunut mitään, mutta mies kalpeni nopealla tahdilla entistä enemmän, jos mahdollista.
Lopuksi hän sanoi vain: ”Ymmärrän”. Puhelu ilmeisesti katkesi ja hän ojensi sen takaisin Zaynille katsomatta häntä silmiin. Sitten hän kääntyi naisen puoleen ja kuiskasi tämän korvaan jotain, mikä sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
”Meidän täytyy keskustella hieman”, Barbara sanoi ja otti pöydältä kuvat ja sopimukset sulloen ne kiireesti takaisin kansioon niin, että ne rypistyivät reunoilta. Kaksikko katosi ulos ovesta sulkien sen perässään.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Carl ja Liam tuijottivat epätietoista Zaynia, joka puolestaan tuijotti puhelimensa mustaa näyttöä. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, vaikka se oli varmasti kestänyt vain joitakin minuutteja, Barbara ja mies palasivat huoneeseen.
”No niin, tilanne onkin vähän muuttunut”, sanoi nainen ja nosti mappinsa syliinsä.
”Miten? Mistä on kysymys?” manageri tivasi.
”Se on luottamuksellista. Annamme teille kahdelle vielä yhden tilaisuuden, mutta jos te sen haaskaatte, niin silloin ei hyvä heilu”, Barbara sanoi ja silmäili kolmea miestä poissaolevan näköisenä. Se vei uhkauksesta viimeisetkin mehut.
”Mutta onhan teidän pakko selittää, mitä tässä nyt tapahtuu”, Carl intti.
”Älä yritä muuttaa kyllää eiksi Carl, anna olla ennen kuin muutamme mielemme. Hyvää päivänjatkoa”, Barbara sanoi poistuen ovesta mies kannoillaan.
Hetken oli taas aivan hiljaista.
”Mitä se oli?” Liam kysyi ja Zayn vain pudisteli päätään.
”Barbara on aina ollut hieman… erikoislaatuinen nainen”, Carl sanoi ja kuulosti aivan hieman haaveksivalta. ”Mutta, pääasia on, että te olette vielä bändissä, eikö vain!” mies rykäisi ja nousi seisomaan. ”No, hyvää päivänjatkoa minunkin puolestani, löydätte varmaan itsekin ulos”, hän sanoi ja katsoi molempia poikia. Sitten hän lähti enempiä selittelemättä.
Molemmat pojat huokasivat helpotuksesta. Liam nojasi Zayniin.
”Mä ehdin jo oikeasti pelästyä”, hän tunnusti.
”Sama täällä”.
YOU ARE READING
What It's Like For Day And Night
FanfictionHän ei kyennyt unohtamaan Zaynia – hänen yön värisiä hiuksiaan, tunteiden värittämiä silmiä, tuhannen kiitoradan pituisia silmäripsiä, vahvaa leukalinjaa, joka torjuisi vaikka spartalaiset, veitikkamaista tuhannen kilowatin hymyä ja pahan pojan pilk...
