The Tunnel | got7

Luku 1: Jinyoung

//Ihan vain tiedoksi; tämä on sitten ensimmäinen tarinani. Kerronnan innosta ja kuvailusta ei ole puutetta, mutta itse kertomus ei ole mitenkään erityinen. Jos et pidä kuvailevasta tekstistä, en suosittele lukemaan.

Kuulin veden tippuvan seinään ilmestyneestä reiästä lattialle tasaiseen tahtiin.

Tip

Tip

Tip

Istuin selkä kylmää, harmaata kiviseinää vasten kädet kiedottuina polvieni ympärille. Minua ympäröi pimeys, johon näköni oli jo tottunut vaellettuani tunneleissa monta vuorokautta.

Minua ei pelottanut enää yhtä paljon kuin aikaisemmin, mutten voinut karistaa mielestäni sitä epämiellyttävää tunnetta, että joku saattoi jo nyt odottaa minua nurkan takana kirves kädessään. Olisin vain yksi niistä kymmenistä ihmisistä, jotka olivat kuolleet näihin tunneleihin, joko nälkään tai joutuneet murhatuksi. Olin käynyt mielessäni kymmeniä erilaisia tapoja kuolla, ja totta puhuen, se ei ollut helpottanut oloani yhtään.

Tip

Tip

Tip

Menin reiän luo ja annoin pulleiden pisaroiden tipahdella käsieni vaalealle iholle, joka ei ollut nähnyt päivänvaloa päiväkausiin. Ainoa syy, miksi olin yhä elossa johtui siitä, ettei murhaaja halunnut - jostain kumman syystä - minun kuolevan vielä. Hän oli huolehtinut, että löytäisin tieni luultavasti ainoalle vesijohtopaikalle, joka maanalaisilla käytävillä oli minulle tarjottavanaan.

Olin miettinyt pääni puhki, mitä olisin voinut tehdä toisin, jotten olisi joutunut tänne. Ehkä kyse oli vain jostakin niin yksinkertaisesta asiasta kuin epäonni. Olin kuitenkin oppinut kantapään kautta, ettei sitä ei kannattanut aliarvioida, kuten ei vihollisiakaan.

Vasta kun kuolema odotti kulman takana, opin arvostamaan elämistä ja kaikkea, mitä minulla oli, ennen kuin menetin sen kaiken. Joskus suurimpia murehtimisen aiheitani olivat työt, talous ja vastaavanlaiset arkipäiväiset asiat. Ne ja muut huolenaiheet kalpenivat todellisuuden rinnalla, joka iski vasten kasvojani herätessäni näissä pimeissä kosteissa onkaloissa.

Tip

Tip

Tip

Ainoa asia, joka päähäni oli iskostunut, oli halu taistella ja jatkaa elämääni. Vähitellen mieleeni hiipivä pelko otti kuitenkin vallan huomatessani, ettei minulla ollutkaan mahdollisuuksia päästä pois. Olin kuin häkkiin teljetty lintu, jolta oli riistetty sen vapaus.

Eikä minulle jätetty muuta vaihtoehtoa kuin odottaa kuolemaa. Minulle kävisi yhtä huonosti kuin Amerikan alkuperäiskansoille.

Tip

Tip

Tip

Kun en saanut vastausta, potkaisin kiukuspäissäni seinää enkä saanut vastaukseksi muuta kuin jomottavan kivun oikeassa isovarpaassani. Mikä ei auttanut asiaa. Yhtään.

Lopulta vain painoin pääni uudestaan seinää vasten, ja...

u
n
i

o
t
t
i

m
i
n
u
s
t
a

v
a
l
l
a
n
.
.
.
.
.

Heräsin siihen, kun tunsin jonkin märän huuhtovan jalkojani. Silmäni rävähtivät apposen auki, ja kauhukseni huomasin allani vettä, joka oli kastellut likaiset, vanhat farkkuni ja ulottui nyt jo melkein vyötärööni. Se nuoli minua ahnaasti, kuin yrittäisi vetää minut hetkenä minä hyvänsä pinnan alle, hukuttaa minut. Mutten halunnut kuolla sillä tavalla.

Kampesin itseni pystyyn ja tunsin, miten koko maan painovoima yritti pitää minut maassa. Märkä vesi vaatteissani painoi minua alas, teki liikkumisestani vaikeaa. Lisäksi olin nälästä heikko, ja voimani olivat vähissä.

En tiennyt, minne olisin mennyt. Joko pelintekijä oli tullut siihen tulokseen, että halusi minut sittenkin nopeasti hengiltä, tai yritti pakottaa minut siirtymään toiseen paikkaan. Itse ajattelin ensimmäistä vaihtoehtoa. Mutta en myöskään poissulkenut jälkimmäistä.

Lähdin kahlaamaan eteenpäin pimeässä veden täyttämässä tunnelissa, jolla ei näyttänyt olevan alkua eikä loppua. Niin kuin ei tälle pelillekään. Olin alkanut kutsua tätä koko hommaa peliksi, jossa piti selviytyä hengissä maan alla mahdollisimman pitkään. Ja tämän pelin kehittäjää pelintekijäksi. Minusta oli parempi kutsua häntä keksimälläni nimellä ennemmin kuin vain sanoa 'murhaaja'. Silloin mieleeni ei muodostunut sitä mielikuvaa, jossa minä olin jänis, ja nurkan takana varjoissa häämötti saalistaa vaaniva kettu.

Vähän ajan päästä...

Olin löytänyt paikan, jossa kaksi tunnelia kohtasivat, liittyivät saumattomasti yhteen. Toisessa tunnelissa ei ollut muuta kuin kaikennielevää pimeyttä, ja aloin tuntea pienen paniikin kasvavan sisälläni. Se paisui sisälläni kuin ilmapallo, joka voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Tämä tunneliverkosto ei todellakaan loppuisi koskaan. Olin jumissa. Enkä edes tiennyt missä.

Jos Jumala oli oikeudenmukainen, miksi hän antoi epäoikeudenmukaisten asioiden tapahtua tässä saastaisessa, julmuuden turmelemassa maailmassa? Jumala oli hylännyt meidät. Se oli keksimäni ainoa vastaus.

Huomasin yllättäen vedenpinnan alkavan laskea, ja pian se hädin tuskin ulottui polviini asti. Outo tunne levisi kaikkialle kehooni kuin valtamerissä kulkevat aalloharja ja altisti elinvoimaisen sydämeni ylimääräiseelle työlle. Minusta tuntui, kuin joku olisi tarkkaillut minua, polttanut niskaani reiän pelkällä katseellaan.

Mutta kun käännyin katsomaan taakseni, en nähnyt ketään. Mutta se ei tarkoittanut, ettei siellä ollut ketään.

Mitä pidemmälle tunnelissa etenin, ja mitä alemmas vedenpinta laski, sitä selvemmin aloin tuntemaan jonkun läsnäolon, vaikken osannut selittää, mistä se johtui. Joskus silmäkulmassani vilahti musta, kaita siluetti, mutta kun käännyin katsomaan siihen suuntaan, se oli taas olematon.

Ehkä olin lopulta menettänyt järkeni. Olin varmaan tullut hulluksi tai vainoharhaiseksi. Mutta vaikka kuinka toitotin itselleni, ettei siellä ollut ketään, en onnistunut huijaamaan itseäni. Mietin, voisinko enää luottaa itseenikään.