[✓] [FIN] You Deserve The Best of Me || Jikook Fanfic

Luku 3 - Menneisyyden haavat

*JIMIN POV*

Heräsin seuraavaan aamuun hyvin haluttomana ja kieltäydyin avaamasta särkeviä, turvonneita silmiäni. Edellisen illan tapahtumat alkoivat vyöryä mieleeni ja kaivauduin vaistomaisesti syvemmälle peiton alle.

Kaikki oli alkanut siitä, kun Jungkook oli ollut vartin myöhässä (vaikka oli itse päättänyt ajan) eikä ollut pyytänyt sitä anteeksi, hän oli tekstannut jatkuvasti jollekulle, vaikuttanut koko ajan äärimmäisen tylsistyneeltä, jättänyt avuttomat yritykseni puhua jostain suurimmaksi osin täysin huomiotta, puhunut epäkohteliaalla kielellä ilman lupaani ja sitten vielä se viimeinen niitti. Värisin hiukan, kun hänen epäuskoinen naurahduksensa kaikui edelleen mielessäni. "Luuletko, että olisin pyytänyt sinua muuten syömään?" hän oli kysynyt. Jungkook oli pyytänyt minua syömään, koska oli lyönyt siitä vetoa jonkun kanssa. Toisin sanoen hän oli siis lyönyt vetoa siitä, jaksaisiko viettää yhtä iltaa kanssani ravintolassa. Sen oli täytynyt olla hänelle kovin vastenmielinen ajatus.

Purin turhautuneena huultani, kun tunsin kyyneleiden nousevan kipeisiin silmiini ties monettako kertaa eilisen jälkeen. Tunsin tulleeni sydänjuuria myöten loukatuksi. Jungkook oli ehkä tietämättään repinyt auki vanhoja haavoja, joiden olin toivonut parantuvan viimeisen suhteeni jälkeen. Kaikki se hiljalleen takaisin rakennettu itseluottamus oli kuin kerralla pyyhkäisty pois. Olin ollut aina tiukka ja armoton itselleni, mutta tällaiset tilanteet saivat minut todella tuntemaan itseni täysin mitättömäksi ja epäonnistuneeksi. Mitä minä olin oikein kuvitellut? Että yliopiston kiistämättä halutuin poika olisi yhtäkkiä valinnut minut treffeille kanssaan? Nyt, kun silmäni oli vihdoin avattu todellisuuteen, minun teki mieli lyödä itseäni. Miten olin voinut olla niin tyhmä ja sinisilmäinen. Minussa ei ollut mitään erityistä. Miksi hän olisi valinnut minut?

Ja minä olin mennyt, ja perunut leffaillan isoveljeni kanssa tuon takia, tehnyt kaikkeni, että varmasti pääsin paikalle. Ja sitten olin vielä mennyt ja vetänyt alhaisimman kortin, minkä olin siinä tilanteessa keksinyt. Halu lyödä itseäni valtasi minut uudestaan, kun eilen esittämä kysymys palasi pyytämättä mieleeni. Häpeäkseni myönsin itselleni, että olin kaivannut Jungkookin huomiota niin paljon, että olin kysynyt häneltä siitä yhdestä ainoasta asiasta, mitä olin kuullut hänen menneisyydestään. Muistan, kun Namjoon oli kertonut minulle siitä, puhuttuaan jonkun kaverinsa kanssa, joka kuulemma oli asunut Jungkookin kanssa vuosia tämän yläaste- ja lukioaikoina. Namjoon oli sanonut, että Jungkookin vanhemmat olivat jättäneet poikansa suurin piirtein oman onnensa nojaan, ja kuvitelleet hommansa olevan hoidettu isolla tukulla rahaa, jota he kyllä lähettivät pojalleen säännöllisin väliajoin. Kaikesta päätellen vain pitääkseen omatuntonsa puhtaana. Se oli varmasti ollut Jungkookille vaikea asia ja jotain, mistä hän tuskin halusi puhua kenenkään kanssa. Mutta minä olin omaa säälittävyyttäni mennyt, ja vetänyt sen kortin, toivoen typeränä, että se olisi saanut hänen kylmän kuorensa murenemaan.

Hieroin ärsyyntyneenä ohimoitani ja palautin väkisin Hoseokin eiliset sanat mieleeni. Hän oli taas kerran todistanut olevansa paras ihminen maan päällä, kun oli istunut vieressäni ja antanut minun vollottaa olkapäähänsä koko illan, kuiskien lohduttavia sanoja korvaani. Hän oli pistänyt minut lupaamaan, etten syyttäisi tapahtuneesta itseäni, sillä kysymykseni ei ollut mitenkään vaikuttanut siihen tosiasiaan, että Jungkook oli pyytänyt minua ulos vain jonkun typerän vedon vuoksi ja todennäköisesti olisi unohtanut minut yhden yhdessä vietetyn yön jälkeen muutenkin. Hoseok oli ollut niin ylpeä minusta, kun olin melkein paniikkikohtauksen partaalla kertonut hänelle lähteneeni paikalta sanomatta mitään, sillä en vain ollut kestänyt sitä alentavaa kohtelua, mitä Jungkook oli minulle koko illan osoittanut. Hoseokin mielestä olin tehnyt oikein, mutta itse olin kieltämättä hieman peloissani. Mitä ihmettä tekisin, kun näkisin Jungkookin seuraavan kerran koulussa? En pystyisi mitenkään välttämään sitä loputtomiin ja miten kestäisin katsoa häntä päinkään? Kaiken lisäksi hän oli varmasti minulle äärimmäisen vihainen. Tätä miettiessä nielaisin hermostuneesti.