[✓] [FIN] You Deserve The Best of Me || Jikook Fanfic

Luku 13 - Sanaton avunhuuto

*Hoseok POV*

Heitin viimeisen pannukakun ympäri pannulla, ennen kuin asettelin luomukseni siistiin kasaan lautaselle ja kiikutin ne hymyillen aamupalapöydälle. Kuulin kuinka suihku kääntyi pois päältä ja ehdin juuri parahiksi pursottaa suklaakastiketta pannukakkujen päälle, ennen kuin märkähiuksinen Jimin astui keittiöön suihkun puolelta. Tutkin hänen kasvojaan ja näin pienen tunteiden sekamelskan värähtävän niillä, kun hän vilkaisi valmista pannukakkuläjää pöydällä. Nopeasti tuo oli kuitenkin sulanut hänen kasvoiltaan ja näin taas sen ilmeettömän tyhjyyden, jota olin nyt joutunut katsomaan jo kokonaisen vuorokauden.

"Kiitos Hyung, mutta minulla ei ole yhtään nälkä", hän sanoi konemaisesti, ja kääntyi samalla poispäin minusta, alkaen kaivaa vaatekaappiaan.

"Älä viitsi Jiminiee, tein banaanipannukakkuja, nehän ovat lemppareitasi!" sanoin yrittäen tavoitella parhaani mukaan pirteää ja söpöä äänensävyäni. Jimin ei sanonut mitään, vaan jatkoi vaatekaappinsa penkomista.

"Minulla ei oikeasti ole yhtään nälkä", hän sitten sanoi toistamiseen, tällä kertaa niin hiljaa, että tuskin kuulin häntä.

Huokaisin raskaasti. Tätä oli jatkunut eilisestä saakka, eikä Jimin kertonut minulle, mikä painoi hänen mieltään. Olin ollut huolesta kipeä, kun olin kuullut tämän itkevän vessassa edellispäivän iltana, mutta sitten yllättäen, monta tuntia myöhemmin hän oli vain astellut ulos ja kaatunut sänkyynsä, vastaamatta yhteenkään kysymykseensä. Ja eilisestä aamusta asti oli kuin olisin elänyt zombin kanssa.

"Mutta Jimin, et syönyt eilenkään mitään koko päivänä", huokaisin sitten luovuttaen ja toivoin, että ystäväni kuuli kaiken sen huolen äänensävystäni, jota tunsin häntä kohtaan.

"Söin minä eilen illalla", hän sitten sanoi konemaisesti, mutta huokaisin uudestaan.

"Älä viitsi valehdella, olin kanssasi kirjaimellisesti koko päivän", sanoin lannistuneena, kun en tiennyt mitä tehdä. Kun Jimin ei enää vastannut minulle mitään, purin hieman huultani ja mietin, pitäisikö minun yrittää painostaa häntä kertomaan mikä hänellä oli... Noin kymmenettä kertaa.

"Jiminie..." aloitin sitten hellästi ja näin selvästi, kuinka hänen koko olemuksensa kangistui äänensävystäni, "jos vain kertoisit minulle mikä sinulla on, niin voisin auttaa... Johtuuko se Jungkookista? Kävikö teidän välillä jotain? "

Ei vastausta.

Jimin kääntyi ympäri saatuaan vaatteet päällensä, se sama ilmeetön ja tyhjä katse kasvoillaan. Oli kuin olisin puhunut patsaalle.

"Jimin..." yritin vielä heikosti, mutta tiesin jo ylittäneeni rajan.

"Hyvänen aika, eikö ihminen saa yrittää laihduttaa rauhassa?" hän yllättäen tiuskaisi, hyvin epä-Jiminmäisesti, ja tavoitteli kepeää äänensävyä totaalisesti onnistumatta siinä. Jähmetyin paikalleni ja annoin hänen sanojensa sulaa, ennen kuin sanoin mitään. Olin arvellutkin, että kyse oli tästä. Valitettavasti olin nähnyt tämän koko laihdutusoperaation ennenkin – kun Jimin oli seurustellut exänsä Daesungin kanssa.

"Jimin, mitä se mulkku on sanonut sinulle?" kuiskasin hampaideni raosta, sulkien silmäni hetkeksi, jotta rauhoittuisin. Kun en saanut edelleenkään vastausta, läimäytin käteni pöytään ja pakotin hänet katsomaan minua.

"Jimin. Jos Jungkook on vaatinut sinulta jotain tai antanut yhdenkin pahan kommentin ulkonäöstäsi, aion kuristaa sen paskiaisen ja- "

"Ei se ole hänen vikansa", hänen hiljaiset sanansa saivat lopun lauseen tukehtumaan kurkkuuni. Jimin katsoi silmiini ja näin niistä koko sen sisäisen tuskan, minkä kanssa hän parhaillaan kamppaili. Tiesin kysymättä mitä hän tarkoitti noilla sanoilla. Itseinho ja luovutus huokui liian voimakkaana hänen koko olemuksestaan ja tuosta pohjattoman surullisesta äänensävystä.