[✓] [FIN] You Deserve The Best of Me || Jikook Fanfic

Luku 17 - Euforia

Noniin naiset ja herran. Pitäkää hatuistanne kiinni ja varatkaa jotain snäcksiä matkaan. Tämä on meinaan pitkä.

****************************

*Hoseok POV*

Kuulin tanssitunnilla luokkakavereideni supisevan siitä, kuinka Jungkook oli pari tuntia sitten vienyt Jiminin sairaalaan. Uutinen oli kiirinyt varmaan siihen mennessä jotakuinkin koko koulun tietoisuuteen, ja se sai vartaloni menemään kylmäksi.

Jimin ei ollut voinut hyvin viime viikkoina, se oli ollut päivänselvää kaikille, jotka olivat suostuneet näkemään sen. Joten kuullessani hänen joutuneen sairaalaan, huoli alkoi nopeasti syödä minua elävältä. Tiesin, että jotain oli tapahtunut hänen ja Jungkookin välillä ja olin kysynyt häneltä selitystä, olin pyytänyt, olin pakottanut, olin anellut häntä kertomaan ja lopputulema oli se, että Jimin oli padonnut itsensä minulta täysin. Hän ei syönyt juurikaan mitään, hän oli laihtunut silmin nähden ja se tapa jolla hän kaatui sänkyyn ja nousi siitä yhä haluttomampana joka aamu, oli kamalaa katsottavaa. Mikä ärsytti minua eniten, oli Taemin ja Jin, jotka halusivat niin kovasti, että hänellä menisi hyvin koko Jungkook episodin jäljiltä, että he olivat sulkeneet silmänsä Jiminin pahalta ololta, ja kuvittelivat tämän yhtenä päivänä olevan taas maagisesti se sama iloinen päivänpaiste kuin ennen. Mutta minusta tuo oli äärettömän epätodennäköistä, Jimin oli vaipunut johonkin hyvin pimeälle alueelle mielessään, josta olin ennen pystynyt hänet nostamaan ylös, mutta tällä kertaa olin epäonnistunut totaalisesti. Ja jos minä en pystynyt siihen, kuka muu pystyisi?

Kun bussi vihdoin pysähtyi sairaalan eteen, syöksyin sieltä ulos ja juoksin koko matkan vastaanotolle. Jonka jälkeen juoksin koko matkan oikealle huoneelle. Rypistin hieman kulmiani tajutessani, että tämä oli sairaalan yksityisellä osastolla ja minua hirvitti ajatella, että jotain todella vakavaa oli tapahtunut.

Koputin oveen, mutta kun kukaan ei vastannut, päätin vain avata sen hiljaa. Kyllä he olisivat vastaanotolta kertoneet, jollei Jiminille saisi tulla juuri silloin vierailijoita.

Ja mitä näin, sai suuni loksahtamaan auki.

Jungkook istui tuolilla Jiminin vuoteen vieressä, puristaen tämän pientä kättä toisella kädellään ja toisen hän oli asetellut suojelevasti Jiminin ympärille. Hänen toinen silmänsä oli jostain syystä musta ja suupieli kuivan veren peitossa, mutta siitäkin huolimatta hän oli nukahtanut tyytyväisen näköisenä Jiminin vierelle. En ollut ikinä voinut kuvitella näkeväni Jungkookia sellaisena. Hän näytti niin rauhalliselta nukkuessaan siinä, että hänen pahapoikamainettaan oli sillä hetkellä äärimmäisen vaikea uskoa.

Ja silloin vihdoin tajusin, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo päiviä sitten. Minun olisi pitänyt puhua Jungkookille ja kysyä häneltä mitä oli tapahtunut tämän ja Jiminin välillä. Tunsin itseni ääliöksi, kun en ollut tajunnut ajatella asiaa aikaisemmin. Jimin ei kertonut minulle mitään, mutta Jungkook oli alusta alkaen ollut toinen mahdollisuuteni.

Yllättäen muistin viime kerran, jolloin olimme tavanneet Jungkookin kanssa. Olin rynnistänyt heidän huoneeseensa sen jälkeen, kun Jimin oli aivan yllättäen murtunut pari viikkoa sitten ja Jungkook oli vaikuttanut täysin tiedottomalta asiasta. Hän oli sanonut, ettei ollut tehnyt Jiminille mitään. Mutta tiesin, että jotain oli tapahtunut. Jostain syystä minusta vaan alkoi tuntua, että se ei ehkä ollutkaan sitä, mitä kukaan meistä oli automaattisesti ajatellut (että Jungkook oli ollut kusipää ääliö) ja tämä koko juttu alkoi haiskahtaa vain epäonnisten väärinymmärrysten ketjulta.