[✓] [FIN] You Deserve The Best of Me || Jikook Fanfic

Luku 16 - Sinun tuskasi on minun tuskani

Kaksi viikkoa myöhemmin

*Jungkook POV*

Luja paukutus oli ensimmäinen asia, jonka rekisteröin tajuntaani sinä aamuna. Raotin hitaasti silmiäni, havahtuakseni siihen, kuinka maailma pyöri silmissäni ja suljin ne äkkiä uudelleen. Kehoni tuntui vieraalta, jomotus, sydämen tykytys ja päänsärky ollen siihen suurimmat syypäät. Pian tajusin makaavani jollain kylmällä ja tunnustellessani hieman käsilläni, tajusin kaikesta päätellen makaavani kaakelilattialla.

"Jungkook NYT VITTU ULOS SIELTÄ!" havahduin yhtäkkiä huutoon ja tajusin vihdoin, mistä tuo ärsyttävä paukuttava ääni oli lähtöisin. Kohottauduin varovasti kyynärpääni varaan ja hieroin särkeviä silmiäni ja yritin niellä pahaa makua rutikuivasta kurkustani.

Tässä vaiheessa tajusin viimein, että makasin vessassamme, täysissä pukeissa. Jostain syystä minulla oli kengätkin vielä jalassani. Miten olin päätynyt nukkumaan sinne? Ei mitään muistikuvaa. En edes muista milloin olin tullut kotiin, enkä kyllä sitäkään milloin olin lähtenyt.

"Jeon Jungkook, sinulla on viisi sekuntia aikaa avata tämä ovi ennen kuin kusen sänkyysi!" Taehyungin äärimmäisen ärsyyntynyt ääni kuului oven toiselta puolelta ja tajusin hämärästi, että olin lukinnut oven. Ties kuinka kauan hän oli odottanut vessaan pääsyä.

"Viisi, neljä, kol-"

"Joojoo, odota nyt vähän", mumisin kiireesti samalla, kun yritin vihdoin kohottautua tärisevien jalkojeni varaan. Avasin oven ja ohitin minua vihaisesti mulkoilevan Taehyungin, ennen kuin räsähdin sängylleni. Vilkaisin nopeasti asuntoamme, joka oli kuin hurrikaanin jäljiltä. Ympäriinsä lojui lähinnä minun vaatteitani, tyhjiä lasipulloja ja tölkkejä, ympäriinsä levinneitä tupakka-askeja, seinäämme oli ilmestynyt reikä ja yksi vaatelaatikkoni oli kaatunut. Suljin silmäni uudelleen huokaisten ja hieroin ohimoitani sormenpäilläni. Hämäriä muistikuvia eilisestä alkoi palata mieleeni, hämyisä baari, täysi tanssilattia, baarin vessa, joku ällöttävä huora jalkovälissäni...

Siinä oli oikeastaan tiivistettynä elämäni sillä hetkellä. Ja pahinta oli, että minua ei edes kiinnostanut. Tiesin, että olin parasta aikaa vetämässä tulevaisuuteni, maineeni, terveyteni ja kaikki jäljelle jääneet ihmissuhteeni vessasta alas eikä minua voinut vähempää kiinnostaa. En ollut käynyt luennoilla kahteen viikkoon, olin jättänyt kaikki palautettavat työt tekemättä vailla mitään selitystä ja en edes halunnut tietää paljonko rahaa olin tuhlannut alkoholiin, uhkapeleihin, huoriin ja mihin tahansa muihin aineisiin, joihin oli päässyt käsiksi. Olin kirjaimellisesti vajoamassa johonkin hyvin syvään kuiluun, josta minulla ei ollut enää mitään tahtoa pyristellä ylös.

Kaikki oli lähtenyt siitä illasta. Hänen isoveljensä sanoista. Kun olin tajunnut, että minulla ei ollut enää mitään mahdollisuutta saada häntä takaisin. Se ainoa ihminen, josta olin elämässäni oppinut välittämään enemmän kuin itsestäni. Se ainoa ihminen, joka oli antanut tälle yksitoikkoiselle, päämäärättömälle elämälleni jonkin merkityksen. Ilman häntä en jaksanut enää yrittää.

Ja vaikka olin tehnyt kaikkeni, olin huumannut itseni kaikella mitä olin käsiini saanut, olin juonut itseni tajuttomaksi joka yö, olin tehnyt äärimmäisen likaisia ja ällöttäviä asioita äärimmäisten likaisten ja ällöttävien ihmisten kanssa... En silti saanut häntä mielestäni. Edelleen hänen hymynsä, nuo pehmeät vaaleat hiukset, hänen kutsuva sylinsä ja hellät kosketukset, rohkaisevat sanat... Ne kaikki kummittelivat mielessäni päivittäin. Olin tullut siihen pisteeseen, että join itseni sekaisin vain sen takia, että pystyin kuvittelemaan kenen tahansa blondin, jonka kanssa vietin yön, häneksi. Huusin hänen nimeään, olin hetken aikaa siinä suloisessa kuvitelmassa, että olimme edelleen yhdessä... Tiesin, että olin menettämässä kaiken järkeni ja olin mennyt niin sanotusti pohjasta läpi jo aikoja sitten.