[✓] [FIN] You Deserve The Best of Me || Jikook Fanfic

Luku 18 - Piilossa maailmalta

*Jungkook POV*

En tiedä kuinka kauan olimme niin, enkä välittänyt. Se olisi ihan hyvin voinut olla kymmenestä minuutista kolmeen tuntiin, aika oli meille pysähtynyt ja vailla merkitystä. Mikä merkitsi, oli että Jimin oli vihdoin käsivarsillani, vihdoin tiukassa ja turvallisessa syleilyssäni ja hän muisti kaiken, mitä meidän välillämme oli tapahtunut.

Jiminin koko vartalo hytkyi hänen itkiessään olkapäätäni vasten ja paitani oli siltä kohtaa litimärkä hänen kyyneleistään. Jossain sekavan mieleni sopukoissa tein päätöksen, että jos tässä kuitenkin kävisi jostain syystä huonosti, en pesisi tätä paitaa enää ikinä ja voisin aloittaa todellisen stalkkerin elämän. Noniin Jungkook, ja tuota ajatusta et jaa kenenkään kanssa, ikinä.

Kaikesta huolimatta Jiminin itku muuttui hetki hetkeltä rauhallisemmaksi nyyhkytykseksi, muutaman satunnaisen hikan siivittämänä. Toivoin, että läheisyydelläni ja rauhallisella silittelylläni oli osuutta asiaan, sillä minulla ei ollut rehellisesti hajuakaan mitä sanoa. Muuten olisin lohduttanut häntä, jakanut rakkauttani hänelle ja kertonut hänelle, että hän oli täydellisin elävä olento, jota maa päällään kantoi. Mutta kun taas muistin, että meidän molempien käsitys koko edesmenneestä tilanteestamme oli hyvin erilainen, tämä kaikki ei varmaan kävisi kovin paljon Jiminin järkeen, eikä ainakaan saisi häntä oikeasti uskomaan sanomaani todeksi.

Joten se oli loppujen lopuksi Jimin, joka avasi ensimmäisenä suunsa.

"Olen pahoillani Jungkook", hän henkäisi kaulaani vasten surullisella äänellä ja yritti työntyä hieman minusta poispäin. Mutta en antanut hänen liikahtaa milliäkään poispäin minusta, päinvastoin, hautasin kasvoni syvemmälle hänen hiuksiinsa ja nostin häntä yhä enemmän käsivarsilleni. En ollut valmis päästämään irti ja kohtaamaan sitä omatunnontuskan aaltoa, joka oli jo lähtenyt vyörymään minua kohden noista Jiminin hiljaisista sanoista.

"Et saa pyytää enää anteeksi", mumisin Jiminin hiuksiin ja sain hänet hetkeksi sanattomaksi.

"Mutta... Jungk-" hän mumisi hämmentyneenä, vielä minua hiljaisemmalla äänellä.

"Ei muttia", sanoin tällä kerralla päättäväisemmin ja annoin hänen vetäytyä vihdoin irti minusta. Kuitenkin vain siksi että sain hänen kasvonsa kämmenteni väliin ja pystyin pakottamaan hänet katsomaan silmiini, "kiellän sen Jimin. Et saa pyytää anteeksi minulta enää kertaakaan."

Hän räpytteli kauniita kosteita silmiään muutaman kerran ja hetkeksi hukuin niiden syövereihin. Tajusin jälleen kuinka lähellä olin häntä, enkä voinut itselleni mitään, kun annoin katseeni pudota hänen täyteläisiin, pehmeisiin, kutsuviin huuliinsa. Kuinka kaipasinkaan niiden kosketusta omilleni, suuni alkoi kostua pelkästä ajatuksesta ja koko vartaloni huusi minua kumartumaan ja yhdistämään huulemme tuliseen suudelmaan. Jimin huomasi selkeästi mitä minulla oli mielessäni, eikä hän tehnyt mitään tilanteen helpottamiseksi. Päinvastoin, hän suurin piirtein aneli minua katseellaan, ja kun huomasi että epäröin, tuo kiusankappale nuolaisi huuliaan muka huomaamattomasti, jättäen niille kostean, herkullisen kiillon.

Mutta tiesin suurimman syyn tuolle yhtäkkiselle eroottiselle lataukselle välillämme olevan se, että kaipasimme molemmat kipeästi jonkin verukkeen, ettei meidän olisi tarvinnut sukeltaa ongelmiin välillämme. Tai yleensäkään siihen, mitä pari viimeistä viikkoa oli pitänyt sisällään. Siksi suljin tiukasti silmäni Jiminin lumoavalta katseelta ja painon otsani häntä vasten.

"Jimin, meidän täytyy puhua", kuiskasin ja purin poskeani, jotten olisi virnistänyt hänen tahattomalle pienelle vaikerrukselleen, jota tuo ei onnistunut pitämään sisällä.