ELÄMÄNHALU

7. Voinko mä pyytää sulta jotain?

Jimin

Suljin puhelun, vedin takin päälleni ja lähdin juoksemaan kohti bussipysäkkiä. Hetken odoteltuani saapui keltainen bussi eteeni ja astuin sisään.
Peitellen pienimuotoista järkytystäni istuuduin jonkun vanhan naisen viereen. Tämä tuijotti minua lähes koko matkan ajan uskaltamatta kuitenkaan sanoa mitään.

Jäin bussista pian pois, ja lähdin suunnistamaan Taehyungin asuntoa.
Valkoista korkeaa taloa oli vaikea löytää ihmisjoukon ja aamuisen sumun keskeltä, mutta pian olinkin jo löytänyt ovelle. Koputin siihen reippaasti, ja pian itkuinen poika avasi oven.
Taehyung vajosi maahan, ja halasin tätä kertoen että kaikki on hyvin. Tai että kaikki tulisi olemaan hyvin.
Poika nousi omin avuin maasta, ja ohjeisti minut sohvalle.

"Miks?" kysyin lopulta rikkoen raastavan hiljaisuuden.

"Me puhuttiin puhelimessa... Mä kerroin, että olin käynyt sun luona taas, ja Jungkook hermostui. Se haukkui mut ihan pystyyn, ja se sanoi ettei halua olla suhteessa huoran kanssa..." Taehyung itki ja tuijotti maata. Halasin tätä tiukasti melkein itsekin aloittaen säälittävän nyyhkytyksen.

"Ei Jungkook oo tollainen." vastasin hiljaa.

"Mistä sä tiedät? Ethän sä oo sitäkään nähnyt aikoihin...".

En voinut sanoa mitään. Oli täysin totta, että en ollut tavannut tätä hetkeen. Oli vain hullua, kuinka ihminen joka oli pitänyt kanssani hauskaa ja puhunut kaikesta vielä hetki sitten oli muuttunut aivan erilaiseksi.

"Siitä pojasta on tullut täysin eri ihminen sun tapaamises myötä." lopulta huokaisin ja Taehyungin katse kääntyi minuun, "Kerroitko sä siitä mitä meinas tapahtua?".

"En tietenkään".

"Miksi se sitten raivostui niin kovasti?".

Taehyung kääntyi taas katsomaan maata, "Jungkook on varmaankin hieman mustasukkaista sorttia...".

Hiljaa ja pitkään katselin tämän punaiseksi värjäytyneitä kasvoja. Hän oli ollut aina hyvä peittelemään tunteitaan, ehkä nyt muuri vain sortui eikä Taehyung enää kestänyt. Ymmärsin sen hyvin, totta kai muille onnellisen esittäminen on raskasta.

"Jimin, voinko mä pyytää sulta jotain?".

"Totta kai voit.".

Tällä kertaa tämä suuteli minua suoraan suulle. Se ei enää ollut vitsi, eikä ollut vaaraa että ovesta saapuisikin pian joku ylimääräinen. Taehyung katsoi minua pitkään silmiin, ja alkoi avata nappeja flanellistaan. Poika pyysi minua nousemaan, ja yhtäkkiä tämä iski minut seinään. Taehyungin lämpimät kädet katosivat paitani alle, ja suljin silmäni.

"Ootko sä kunnossa?" kuului yhtäkkiä kysymys yläpuoleltani. Olin juuri herännyt. Paikka näytti hieman epätutulta, mutta hierottua silmiäni tunnistin sen Taehyungin makuuhuoneeksi.
Nousin peiton alta nopeasti, ja tuijotin poikaa edessäni.

"Mitä tapahtu?".

"Miten niin mitä tapahtu? Sä nukuit..?".

"Niin, mutta meidän välillä.".

Taehyung katsoi minua hämmentyneenä ja naurahti; "Meidän välillä? Jimin, sä tulit tänne aamulla ja nukahdit. En sitten tiedä että mitä tapahtu, venykö sun ja Hoseokin ilta pitkäks vai...".

"Eli mitään ei tapahtunut? Entä sun ja Jungkookin ero?" kysyin ja istuuduin sängylle kuuntelemaan pojan vastauksen.

"Mitä siitä?".

"Eli teidän ero ei ollut unta?".

"No ei kyllä tosiaankaan ole mitään unta.".

"Ai...".

"Se ei mennyt Busanissa suoraan sen vanhemmille, siellä oli joku sen ystävä... Joka ei selvästikään ollut jäänyt täysin ystäväks.".

Nousin halaamaan poikaa. Tämä naurahti hiljaa ja muistutti ettei Jungkook ollut ensimmäinen eikä viimeinen poika tässä maailmassa.

"Muuten sun unestas... Mitä unta sä oikein näit meistä?" Taehyung hymyili, ja romahdin maahan nauramaan.