On my way

16.

Laurent

Kävelin hakemaan Alexia läheisestä Eskarista ja saavuttuani näinkin jo Alexin odottamassa minua portilla. Hän hymyili minut nähdessään ja minä avasin portin jolloin Alex suorastaan lensi syliini. "Moiii" Alex sanoi ja erkani halista. Hän kuitenkin hyppäsi heti reppuselkääni. "Moi" sanoin hymy suullani vaikkei poika edes nähnyt sitä.

Kävelin Alex selässäni kotiimme sisään. Ajattelin kertoa isästä tänään illalla. Pieni kyylel valui poskeani pitkin mutta minä pyyhkäisin sen nopeasti pois. "Alex mee sä tekemään jotain niin mä alan tekemään ruokaa meille" sanoin ja poika lähti nopeasti ylös huoneeseensa. Katsoin nopeasti puhelinta jossa luki että minulla oli vain pari prosenttia akkua jäljellä. Menin huoneeseeni ylös.

Laitoin puhelimeni lautaukseen ja katsoin vähän rypistynyttä lappua pöydälläni. Luin sen.

''Laurent, toin sinut kotiin turvallisesti vaikka sinulle tulikin pieni viilto siitä, kun joku oli tullut sinua uhkailemaan puukolla. Hyökkäsin miehen kimppuun muta hän oli ehtinyt tehdä jo pienen viillon... Pärjäile!

XOXO- a boy'

Tämähän oli se samainen kirje jonka löysin niiden bileiden jälkeen. Minulla ei ole vieläkään hajuakaan kuka minua oli auttanut... Minun pitäisi saada tietää! Jätin kirjeen sikseen ja menin alas kokkaamaan meille ruokaa.

Valmistettuamme meille kanaa, salaattia ja nuudeleita, huusin Alexia syömään, ja pian poika istahti pöytään. Tuo otti ruokaa ja alkoi syömään, samoin minä. "Alex... Mulla ois vähän asiaa sulle" sanoin surullisesti. "Mitä?" Alex kysyi huolissaan. Viitoin tätä tulemaan minun luokseni, ja kun hän tuli, kiedoin käteni tuon ympärille. "Isä... Isä lähti äidin luokse parempaan paikkaan" sanoin itkien poikaa vasten kun kuulin myös pojan itkevän. "Ai... Tarkotatko että isi lähti kokonaan pois... Niinkuin äiti?" Alex kysyi itkuisena ja hyppäsi istumaan syliini samalla halaten minua. Nyökkäsin poikaa vasten että hän tunsi sen. "J-ja Andrea tulee hakemaan sua pois mun luota... Sä lähet Andrean kanssa asumaan jonnekkin... Mutta mä tuun kyläilemään aina kun vaan pystyn ja sä saat tulla tänne aina kun sä haluat" Sanoin surullisena. "En mä halua jättää sua... Sä oot liian tärkee mulle... Andrea on vaan... Andrea... Sä oot mun ihanin, kaunein ja kiltein sisko... Mä tarviin sua" Alex sanoi pitäen minusta tiukasti kiinni. "Älä huoli... Mä tarviin sua myös mutta sun on pakko mennä... Meillä on viikko aikaa vielä yhessä" sanoin yrittäen luoda huulilleni hymyn mutta epäonnistuin täydestä.

Siinä me istuimme, Alex sylissäni itkien kuin minä myös, vaikka kuinka kauan.

Viikon kuluttua

Menin puettuani ja meikattuani herättämään Alexia. Minulla oli päälläni punainen crop top huppari ja mustat revityt farkut. "Alex! Herätys" sanoin pojalle tuon mutisevan unisena. "Vielä pari minuuttia..." "Ei kun nyt noustaan Alex, meillä on enää pari tuntia yhdessä" sanoin naurahtaen surullisesti. Alex hyppäsi syliini ja minä halasin tiukasti. "Onko mun pakko mennä?" Alex kysyi kun minä nyökkäsin hymy kaukana suultani.

Tänään olisi päivä jolloin minun pitäsi päästä omasta enkelistäni irti, sillä Andrean kaveri tulisi hakemaan Alexia parin tunnin päästä. Laitoin ruokaa meille sillä lähtisimme puistoon vähäksi aikaa, sillä se oli meidän oma paikka, jossa me piileskelimme kaikelta. Alex oli aina ollut kaikista paras kaverini ja samalla veljeni. Emme ikinä, siis emme ikinä, riidelleet tai olleet vihaisia toisillemme. Alexin kanssa olin viettänyt viimeiset 6 ja puoli vuotta. Enkä edes saisi viettää pojan kanssa tuon syntymä päivää joka olisi sitten puolen vuoden päästä. Enkä saisi olla se, joka saattaa pojan kouluun, tai se joka antaa Alexille ensimmäisenä joulunhalin joka oli ollut aina meidän perheen juttu, äiti keksi sen.