On my way

5. Luku

Kävelin pimeällä kadulla jota valasi heikot lamput. Maa oli vähän valkoinen muttei kokonaan joka oli vaivannut minua koko talven ajan. Normaalisti tähän aikaan, lumi oli jo tullut ja sitä oli 40 senttiä. Minun oli pakko nähdä hänet ennenkuin jäätyisin tänne. Ihan pakko. Hän oli ainoa ihminen joka sai sisällä olevan liekin palamaan, ainoa johon luotin, ainoa jonka kanssa nauroin, ainoa jota rakastan ja ainoa joka saa muun maailman katoamaan hänen silmissään. Olin menossa hänelle yllätysvierailulle olohan jouluaatto ollut jo kolme päivää sitten eikä me oltu nähnyt sitä ennen. Laitoin leukani ihan kiinni valkoiseen, villaiseen kaulahuiviini ja hymyilin sillä se tuoksui vähän häneltä. Hän oli käyttänyt sitä juuri viimeisen kerran kun näimme. Hymyilin ja huomasin jo hänen talonsa edessä päin. Hänen ja minun isäni ja Andrea olivat poissa joten hän oli yksin kotona. Juoksin ihan täydellä vauhdilla ennenkuin astuin lammikkoon joka oli jäätynyt. Kaaduin ja satutin pahasti nilkkani. Kivusta huolimatta nousin ylös maasta ja jatkoin juoksemista. Huokasin syvään ja peitin ovisilmän josta hän aina katsoi kun minä tulin hänen luo. Tajusin vasta silloin että olin unohtanut suklaat kotiin jotka olivat tarkoituksena antaa hänelle. Lähdin kävelemään nyt autiota tietä takaisin kotia kohti. Hölkkäsin vähän matkaa ennenkuin näin tytön, jolla oli todella kauniit hiukset ja siniset silmät. Vaatteetkin olivat kuin joltain mallilta. Huokaisin ja katsoin tyttöä pieni kateus loistaen silmistäni. Jatkoin kävelyä kohti taloani. Olin onnekas kun hän astui niin lähellä minua. Astuin eteiseen ja juoksin suoraan keittiön, nappasin suklaat ja menin takasin ovelle. Avasin sen ja lähdin kävelemään kohti hänen kotiaan. Pian näkisin hänet, unelmien rakkauden, ensimmäisen ja varmaankin viimeisen rakkauteni. Huokaisin syvään ja jatkoin hiljaa kävelyä. Hiljalleen saavuin kohti taloa miettien kaikkea mikä voisi mennä pieleen. Entä jos hän ei olisikaan iloinen nähdessään minua. Tai jos hän ei tykkäisi sittenkään suklaastani. Tajusin seisovani puisen oven edessä peittäen ovisilmän. Koputin oveen viisi kertaa rytmikkäästi.

Minulla kesti hetki tajuta ettei oven edessä ollutkaan hän vain joku tyttö. Tyttö oli se sama tyttö jonka ohi käveli. Tytöllä oli pelkkä huppari, joka ulottui tytön polviin asti, joka selvästikkin kuului ennen minulle, sitä ennen hänelle, ja nykyään kai tytölle. "Kuka siellä on rakas?!" Kuului hänen ääni. "Joku tyttö" tyttö sanoi takasin. "Jos saan kysyä kuka sinä olet ja mitä teet poikaystäväni talolla, kysyisin mielelläni sitä" tyttö sanoi ärsyttävällä äänellä. Vihasin tätä tyttöä jo nyt. "Mitä?! Sinun poikaystäväsi? Hän on minun poikaystäväni!" Sanoin yrittäen pidätellä kyyneleitä. Onneksi minulla oli aika huomaamaton itku. "Tarkoitat sinun ex-poikaystävääsi? Hän erosi sinusta juuri äsken" tyttö sanoi ja läimäytti oven kiinni. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani saaden suolaiset kyyneleet lopulta menemään suuhuni. Juoksin itkien takaisin kotiin ja rydyin soittamaan äidille.

Se poika oli Stefan.

• • • • • • • • • • • • • • • • • •

Yhtäkkiä herään hikisenä ja kyyleet poskillani omasta sängystäni. Huh... Se oli vain painajainen. Kyyleneet vieläkin virtasivat sillä en saanut nyt muistojani työnnettyä sivuun. Pyyhin vain lisää ja lisää kyyneliä jolloin ne jo hiljattain alkoi loppumaan. Nousin ylös sängystä suoraan. Tänään oli torstai se oli yks ainoa asia jonka tiesin. Päätäni särki itkeminen ja sydämmeni vieläkin pomppaili rinnassani. Kävelin meikkipöytäni ääreen ja pyyhin kaikki liat pois naamastani. Silmäni olivat ihan punaiset ja nenäni vuosi. Olin totaalisen haluton mennä kouluun. Katsoin ulos ja näin auringon paistavan kirkkaasti. En todellakaan kaipaa minnekkään joka muistuttaa minua Stefanista. Laitoin meikkini ja näytin normaalilta. Näyttäisin aivan, aivan totaalisen hirveältä jos näyttäisin samalta mitä minä olen kokenut. Onneksi, on keksitty meikki. Menin vaatehuoneeseeni ja otin sinisen napapaidan ja mustat farkut. Puin ne päälleni ja menin alas keittiöön. Nappasin puhelimeni pöydältä. Etsin sieltä Amandan numeron. Puhelin alkoi soimaan muttei Amanda halunnut vastata. Aloin etsimään Adean numeron. Kukaon Adea saatat kysyä? Adea on paraskaverini jonka kanssa minulle tuli riitaa ja emme ole sopineet sitä. Painoin 'soita' painiketta ja puhelu käynnistyi. "Moi Andea..." Sanoin sinne. "Miks sä soitat mulle" Andea sanoi hieman töykeällä äänellä, mutta kuulin epävarmuuden sen läpi. "Mä oon tosi pahoillani kaikesta ja mä tarviin sitä tiettyä ihmistä jolle puhua. Se on aina ollu sinä, ja haluisin että se vois olla sinä taas..." Sanoin ja sen jälkeen tuli hiljaista. "Laurent, tajuatsä? Sä ihastuit mun ihastukseen ja se ihastu suhun! Se oli sulle oikein mitä Stefan teki! Mä en kaipaa sun turhia anteekspyyntöjä" Andea sanoi ja katkaisi puhelun. Estin tuon sillä jos hän ei halunnut olla ystäväni, minua ei kiinostanut. Päädyin Danielin numeron kohdalle ja painoin taas soita näppäintä. Puhelu soi ja soi ennenkuin viimein poika vastasi. "Dan? Onks sul aikaa mulle just nyt? Mul on tosi paha olo ja tekis mieli vaan avautua jollekkin. Ama ei vastaa mun yks toinen paras, tai vanha, kaveri vihaa mua nii sä tulit mieleen. Nii oiskos mitenkään aikaa?" Kysyin nyyhkyttäen taas. "Laur, mul on aina aikaa sulle ja muulle squadille. Mä oon siellä 5 minuutissa" Dan sanoi ja minä naurahdin. "Nähdään" sanoin vieläkin vähän nyyhkyttäen.

• • • • • • • • • • • • • • • • • •

Pian kuulin koputuksen oven suunasta ja lähdin kävelemään sinne. Avasin oven ja pääsin heti halaukseen. "Onko kaikki okei?" Dan kysyi mutta minä pudistin päätäni heikosti. "Mikä on?" Dan kysyi jatkokysymykseksi. Otin poikaa kädestä kiinni ja vedin pojan sohvalle. "Siis... Asia josta mä oon halunnu kertoo on se että mulla oli kolme vuotta sitten poikaystävä joka oli mulle kaikki kaikessa. Se tuki mua aina ja oli jotenki aina vaa lähellä. Sitte kolme päivää joulun jälkeen, olin menossa yllätysvierailulle. Sitten sieltä avas oven joku tyttö joka sano et oisin sen ex-tyttöystävä... Sitten en nähny sitä enään..." Sanoin alkaen taas itkemään. "Kamalaa! Ei sun kuuluis käydä mitään noin hirveetä läpi! Kuka sulla oli sun vierellä sitten?" Dan sanoi huolestuneella äänellä. "Mä kävin sen yksin läpi..." Sanoin hiljaa mutta tarpeeksi kovaa että Dan kuuli sen. "Jos me jäätäisiin tänne täks päiväks koska en usko et pärjään nyt just koulussa" Dan sanoi ja minä nyökkäsin.

• • • • • • • • • • • • • • • • • •

Kiitos kun luit❤️🙏

Words
1032

Kisses
Jeddis