Pois

yhdeksäs luku

Osa 9

"Hemmetin hyvännäkönen narsisti joka tapauksessa."

❧

Mä haukoin henkeä ehkä nopeampaa kuin Donald Trump sulkee korvansa kun kuulee sanan "ihmisoikeudet". Mä en ikinä ollut pitänyt juoksemisesta, ja nyt mä olin juossut varmaan kilometrin putkeen.

Ne ruskeat silmät, vähän turhankin lähellä. Lämpö, joka tulvi ihanasti mua kohti, kun se nojasi mua kohti. Valkoinen ja täysin tahraton merkkihuppari, joka tuoksui deodorantilta.

Mulla ei oikeastaan ollut kuin yksi ihminen, kenen puoleen kääntyä, sillä mun kolmesta ystävästä tällä paikkakunnalla kaksi ei ollenkaan nauttisi asioista, joita mun pitäisi kertoa. Niinpä mä nostin luurin korvalle ja odotin, että Kaisa vastaisi. Sekään ei varmaan erityisemmin pitänyt herätyksistä puoli yhdeltä lauantaiyöllä, mutta mun asia oli äärimmäisen kiireellinen.

"Moi, Julia. Mitäs sä?" vastasi Kaisa sangen pirteällä äänensävyllä.

"Ai, moi. Sä et vissiinkään ollut nukkumassa, kun kuulostat noin pirteältä?" mä vastasin hämmentyneenä, unohtaen mun alkuperäisen syyn soiton takana hetkeksi kokonaan.

"En. Mä taisin ehkä ihan vähän unohtua katsomaan animee", Kaisa vastasi ja naurahti. "Mutta mitäs sä tähän aikaan?"

"Tota... voidaanko me puhua kasvotusten?" mä kysyin, pysähtyen lukion pihaan.

"Öö, no, meillä kyllä on porukat kotona, mutta ehkä ne ei herää, jos mä hiippailen takaovesta ulos. Asia on ilmeisesti melko tärkeä?"

"Todellakin", mä vastasin säästelemättä mun järkytyksestä tärisevää ääntä.

"Missä sä oot?" Kaisa kysyi ja alkoi kuulostaa huolestuneelta, varmaankin mun eriskummallisesti värisevästä äänestä johtuen. "Julia rakas, ootko sä humalassa?"

"En – tai siis joo, ehkä vähän, mutta en mä sen takia sulle soittele. Nähdäänkö lukiolla?" mä sanoin. Onneksi Kaisa ei asunut kovin kaukana sieltä.

"Okei. Mulla saattaa kestää hetki, koska mä en halua herättää Pepiä tai ketään muutakaan. Odota siellä", Kaisa vastasi.

Niine hyvineen se lopetti puhelun ja munhan ei auttanut muuta kuin odottaa. Ulkona oli jo melko viileää, vaikka Lapin aurinko ei ollutkaan vielä elokuussa painumassa horisontin taakse. Mä päätin olla joka tapauksessa valittamatta, koska mä en tässä tilanteessa ollut se osapuoli, joka kärsi enemmän.

Kiharat, jotka valuivat silmille juuri täydelliseen tapaan. Kaihtimien välistä paistava ilta-aurinko ja vähän oluelta tuoksuva hengitys. Ripset, jotka olivat niin pitkät, että mä pystyin tuntemaan ne omiani vasten.

No, loppujen lopuksi ei kestänyt sitten kauaakaan, että Kaisa saapui jo horisontin takaa, tällä kertaa mustissa collegehousuissa ja hupparissa – Pepiä lenkittäen.

"Sori, tän oli pakko tulla mukaan. Se ois herättänyt koko talon muuten", Kaisa huokaisi ja näytti lopen kyllästyneeltä koiraan.

"Ei se mitään", mä sanoin ja rapsutin Pepiä sen vasemman korvan takaa.

"Ööö... no, mitä asiaa sulla oli?" Kaisa kysyi hetken kuluttua.

"Istu alas, niin mä kerron", mä sanoin ja Kaisa teki työtä käskettyä.

Kaisa katsoi mua edelleen hyvin kysyvän näköisenä. Mä en oikein tiennyt mistä aloittaa, ja katselin vain mun yläpuolella heiluvia koivunoksia.

Täydellinen, kokonainen olo kaiken jälkeen, ja sen jälkeen tappava syyllisyys. Tunne, joka oli joku outo sekoitus katumusta ja hullaannusta.