Pois

ensimmäinen luku

Osa 1
"Miks meidän täytyy muuttaa?"
❧

"Pois", äiti vastasi, kun mä kysyin, minne me muutetaan.

"Miks meidän täytyy muuttaa?" mä tivasin.

"Sä olet jo seitsemäntoista, yritä ymmärtää jo vähän aikuisten maailmaa", äiti tuhahti.

Tottahan se oli. Mä olin seitsemäntoista, nuoruuden parhaassa vaiheessa - itsenäisyyttä, mutta ei ärsyttäviä täysikäisyyden tuomia velvoitteita.

Ja itsenäisyyttähän mulla riitti. Peiliin katsoessa mä näin keskipitkän, usein kauniiksi kutsutun, uhkearintaisen ja hoikan tytön. Tytön, jonka vanhemmat eivät kyselleet turhia, ei edes silloin, kun mä tulin kotiin viikon reissulta ehkä vuosisadan pahimmassa krapulassa. Tytöt, jonka vanhemmille raha ei todellakaan ollut este, eikä edes hidaste.

Sekä tytön, jolla riitti koulussa suosiota ja ihailijoita joka lähtöön. Tytön, joka omisti ehkä maailman komeimman poikaystävän. Ja nyt mun pitäisi jättää se kaikki taakse, vain siksi, että mun isä meni olemaan typerys ja panemaan jotain toista naista etelänmatkallansa.

"Voitko sä nyt kertoa, että minne tarkalleen me ollaan menossa? Sä olet järjestellyt asioita ja etsinyt uutta työpaikkaa jo ainakin kuukauden", mä huokaisin.

"Kivitunturin kylään, missä minä asuin nuorena", äitini vastasi.

"Siis ei hitto äiti. Tarkotatsä, et me muutetaan johonkin landelle?" mä kysyin. Mä en todellakaan halunnut muuttaa minnekään piskuiseen kylään landella. Mä en todellakaan aikonut jättää Sibelius-lukiota ja mun parasta ystävääni Sallaa, puhumattakaan maailman komeimmasta poikaystävästä Markuksesta. Tai mun suosiosta. Tai mun ihailijoista. Tai vihaajista, koska ne vihasivat mua siksi, että ne olivat kateellisia.

"Ei Kivitunturi ole missään niin kutsutulla 'landella'", äiti sanoi, turhautuen mun stadilaiseen puhetapaani. Oma vikansa, itsepä oli muuttanut isän perässä tänne ja tekaissut kaksi mukulaa: mut ja Essin, numero ykkösen kaikkien maailman rasittavimpien pikkusiskojen joukossa.

"No missäs tämä Kivitunturi sitten oikein on?" minä lässytin.

"Kivitunturi on oikein sievä kolmentuhannen asukkaan kunta Tunturi-Lapissa. Kun minä olin lapsi, sinne rakennettiin yksi Suomen ensimmäisistä laskettelukeskuksista, ja se onkin estänyt kuntaa kuihtumasta", äiti selitti oikein täpinöissään.

Mä olin järkyttynyt. "Kolmetuhatta asukasta? Se on vähemmän kuin täällä Kruununhaassa! Ja sä väität, että hammaslääkäri saa sieltä töitä? Eihän semmosessa paikassa ole varmaan edes yhtään lääkäriä", mä sanoin, vaikka tiesinkin liioittelevani. En mä nyt niin typerä tyttö ollut.

"Kyllä minä vain saan", äiti sanoi tiukasti. "Ja ala sinä pakata tavaroitasi. Pahvilaatikoita on -"

Mä en kuitenkaan kuullut äidin lausetta loppuun, koska mun puhelin soi. Mä tiesin jo, kuka soitti. Se oli ihan varmasti Markus. Sen jälkeen, kun mä olin ilmoittanut muutostani, meillä oli ollut paljon erimielisyyksiä siitä, kuinka meidän suhteelle käy.

"Moi", mä sanoin pirteästi, aivan kuin me ei oltais juuri joutumassa monen sadan kilometrin väliseen asumuseroon.

"Moi", Markus vastasi apeana. "Ootko sä miettinyt jatkoa?"

Mä en todellakaan ollut. Mä rakastin Markusta, me sovittiin hyvin yhteen. Vaikka mä itsekin tiedostin olevani hyvin itsekäs, Markuksen mä laittaisin itseni edelle koska vain.